Setäni varasti omenan

Mieleeni tuli tarina, jonka isäni kertoi aikoinaan. Tarina liittyy jouluun.

Isäni oli syntynyt vuonna 1932 hänellä oli siihen aikaan yksi vanhempi velipoika, hänestä kaksi vuotta nuorempi sisar ja neljä vuotta nuorempi pikkuveli.

Isäni isä oli hankkinut kotiin joulukuusen. Luultavasti pojat olivat päässeet mukaan sitä kaatamaan. Paljon kuusenkoristeita ei ollut, mutta aidot kynttilät ja joitakin olkikoristeita varmasti. 

Tarinan vuosi oli siitä erityinen, että vanhemmat olivat saaneet hankituksi omenoita, jotka kiinnitettiin kuuseen koristeiksi. Omenoitahan ei siihen aikaan talvisin juurikaan ollut saatavilla, ei ainakaan maaseudulla, jos ei ollut omia omenapuita.

Lapsille oli sanottu, että omenoihin ei saanut koskea ja niitä syötäisiin sitten jouluna.

Siihen aikaan kylillä pidettiin kinkereitä eri taloissa. Sinä vuonna kinkerit sattuivat olemaan isäni kotona juuri ennen joulua. Isäni oli tarinan aikoihin kuusivuotias. Lasten oli varmasti aika vaikeaa olla hiljaa ja kiltisti, kun pappi puhui ja välillä veisattiin virsiä. Vanhempien sanaa kuitenkin toteltiin. 

Isä kertoi muistavansa elävästi, miltä tuntui, kun parivuotias velipoika marssi horjuvin askelin virren veisuun aikana kohti joulukuusta ja otti sieltä omenan käteensä ja muitta mutkitta haukkasi siitä palasen. 

Vanhemmat eivät hennoneet papin aikaan kieltää poikaa ja niinpä hän sai syödä koko omenan. Vanhemmat sisarukset joutuivat katsomaan sivusta vesi kielellä. 

Tämä muisto oli piirtynyt isäni mieleen joulusta vuodelta 1938.

Omat jouluni ovat olleet yltäkylläisiä.

Hautausmaalla muistelen isääni ja muita läheisiä vainajia ja mietin, miten paljon elämänmeno on muuttunut yhden ihmisiän aikana.

Hankala omainen

Minusta on tullut hankala omainen.

Äitini on elämänsä ajan ollut vahva nainen. Hän on opettanut minulle, että nainen pärjää tässä maailmassa ja yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin mieskin. Hän on aina arvostanut oppimista ja tietoa, itsenäisyyttä ja omia päätöksiä.

Nyt vahvuus on pala palalta riisuuntunut, se on riisuttu. Vastaan taisteleminen ei auta. Alzheimer on vahvempi. Oppi ja tiedot ovat karisseet. Kyky tehdä päätöksiä ja olla itsenäinen on vähentynyt vähenemistään. Jäljellä ovat vain perustarpeet ja niiden täyttäminen ja siinäkin hän tarvitsee apua. Vähitellen herra Alzheimer vie viimeisetkin taidot ja kyvyn tunnistaa ihan niitä tavallistakin tavallisempia tarpeita.

Jäljellä ovat ahdistus ja levottomuus, hätä, kun mikään ei ole tuttua. Levottomuus ja vaeltelu, kun missään ei ole hyvä olla. Hiki päässä, rintaa puristaa, kun sanat eivät tule niin kuin tarve olisi.

Hankala minusta tuli, vasta kun yksityinen hoitokoti, jonka neljä vuotta sitten valitsimme omasta mielestämme parhaana, myytiin. Tai ei ihan vielä silloin hankala, ihmettelevä pikemminkin. Ajattelin sinisilmäisyyttäni, että uudet käytännöt ottavat aikansa ja homma alkaa taas pelata entiseen malliin.

Myynnin myötä ovesta katosi tarra ”Maksamme verot Suomeen”, mutta katosi muutakin. Resurssit vähenivät. Henkilökunnassa on paljon vaihtuvuutta. Käytävät ovat tyhjät. Tai eivät ne ihan tyhjät ole, onhan siellä joitakin yksinäisiä vanhuksia, jotka kykenevät vielä liikkumaan itsenäisesti, kuten äitini. Monesti äidin luona vieraillessani en ole nähnyt yhtään hoitajaa. He ovat huoneissa hoitamassa liikuntakyvyttömiä vanhuksia ja tekevät aivan varmasti parhaansa.

Esperi Caren omistavat sijoitusyhtiö Intermediate Capital Group (ICG), eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen sekä yrityksen toimiva johto. ICG on sijoitusyhtiö, jonka nettotulot vuonna 2017 olivat 218,2 miljoonaa englannin puntaa eli 245,86 miljoonaa euroa.

Yksi Esperi Care oy:n arvoista on tuloksellisuus.  ”Haluamme asettaa riman korkealle ja päästä tavoitteisiin niin yhteiskunnallisesti, laadullisesti kuin taloudellisestikin. Haluamme, että toimintamme kasvaa ja on kannattavaa. Vain sillä voimme taata kestävän kehityksen ja turvata työpaikat.” Esperi Caren aluevaltaukset, toiminta ja liikevaihto näyttävätkin kasvavan huimaa vauhtia.

Yrityksen arvoina on mainittu myös asiakaskeskeisyys: ”Ymmärrämme, että yhtiö ei maksa palkkojamme. Asiakas maksaa ne kerran, tyytyväinen asiakas joka kuukausi. Haluamme olla pitkäaikainen ja ammattitaitoinen kumppani ja tarjota kaikille asiakkaillemme vain parasta hoitoa.”

Muistisairas vanhuksen keinot ilmaista tyytyväisyyttään tai tyytymättömyyttään hoidosta ovat kovin rajalliset. Vanhuksen etuja voivat valvoa omaiset ja maksusitoumuksia antavat tahot, kuten Pohjois-Karjalassa Siun sote. Toki myös Aluehallintovirasto (AVI) ohjaa ja valvoo kunnallisia ja yksityisiä sosiaalihuollon palveluja.

Hankala omainen minusta tuli siinä vaiheessa, kun en halunnut äidilleni ns. hygieniahaalareita, jotka estävät vanhuksen riisumasta vaatteitaan ja käymästä itsenäisesti tarpeillaan. 

Ratkaisu resurssipulaan eivät mielestäni ole itsemääräämisoikeutta rajoittavat toimenpiteet. Äiti kuitenkin kykenee vielä sanallisesti ilmaisemaan virtsaamisen- ja ulostamisentarpeensa ja kykenee tekemään ne vessaan, jos hänet sinne ohjataan. Kunpa vain olisi joku ohjaamassa.

Pelkään, että tässä taistelussa käy kuin äidille sairauden kanssa.

Että vastaan taisteleminen ei auta ja jäljelle jää vain ahdistus. 

Sukan kutominen ei enää onnistu, mutta äidin itsenäisyyttä on vielä jäljellä. Sitä haluan vaalia. 

Saatat haluta lukea myös kirjoituksen Äidin kosketus, johon pääset suoraan linkistä.  

Sukellan vanhaan valokuvaan

Tässä kuvassa olen noin vuoden ikäinen. Nähtävästi en osaa vielä kävellä. Olemme äidin kanssa lammen rannassa, ehkä Jäkäläahossa vaiko sittenkin Onkamossa Särkijärven rannassa tai sen pienen lammen, joka on aika lähellä mummolaa ja jonka nimeä en muista. Oliko se Silmälampi?

On lämmin kesäpäivä. Meillä molemmilla on kevyt vaatetus.

Äiti pitää minua käsistä kiinni ja kosketan varpaillani vedenpintaa, joka väreilee pehmeästi. Olisiko peräti ensimmäinen kosketukseni järven kanssa?

Vaikuttaa siltä, että en ainakaan kovasti säikähdä, kun jalkani uppoaa pinnan alle. Ehkä vesi on lämmintä ja tuntuu mukavalta pienissä varpaissani.

Näytän katsovan vedenpintaa tarkasti. Aurinko kenties väreilee aalloista ja se kiinnostaa minua. Olen avoin ja valmis kohtaamaan uusia asioita. Koko maailma on suurta ihmettä ja kauttani äitikin pääsee siitä osalliseksi.

Ehkä vähän kipristän varpaitani ja nostan jalkaani ylöspäin, kunnes uteliaisuus voittaa ja upotan sen uudelleen veteen. Saatan pärskytellä. Innostua.

Äiti näyttää varovaiselta, hän ei vahingossakaan päästä minua putoamaan ja aistin sen. Olen koko elämäni ollut turvassa. Mitäpä pelättävää minulla olisi. Maailma pyörii minun tarpeitteni ympärilläni. Kaikki on hyvin.

Koska on kesä, äiti on pitkällä lomalla ja huolehtii minusta. Luultavasti kuitenkin suru ja ikävä sydämellä, sillä hän tietää lähtevänsä syksyllä kahdeksi vuodeksi opiskelemaan. Ehkä vaistoan siitä jotain ajoittain. Enimmäkseen kaikki on kuitenkin hyvin.

Äiti saattaa sanoa minulle: ”äidin kulta”, ”äidin tyttö”, mutta sanooko hän koskaan, että hän rakastaa minua? Voisiko hän sanoa niin? Yksivuotias minussa haluaisi kuulla sen.

Kaikki, mitä äiti tekee kanssani, on oikein. Vaikka hänen opiskelemaan lähtönsä oli minulle hylkäämiskokemus, se piti tehdä. Äidin piti lähteä.

Nykyiset äidit voivat ottaa lapsen mukaan opiskelupaikkakunnalle. Silloin sellaista mahdollisuutta ei ollut. Maailma oli toisenlainen. Se oli meidän maailmamme. Ainut oikea molemmille.

Olen pahoillani, äiti, ettei meistä tullut kovin läheisiä. Kaipa ero yksivuotiaana jätti kaipauksen sydämeen näihin päiviin saakka. Ei siitä voi, eikä kannata syyttää mitään, eikä ketään. Se vain on niin. Hyväksyn.

Varmaan sen vuoksi minusta tuli kiltti tyttö. Ehkä siksi opiskelen vieläkin jatkuvasti. Haluan näyttää äidille. Kelvata. Olla tarpeeksi. Riittää. Ansaita rakkautta. Tulla hyväksytyksi.

Eihän siinä ole mitään väärää. Olen nauttinut opiskelusta. Se on antanut paljon. Olisinhan voinut alkaa kapinoimaan jollakin muulla tavalla. Joku sai valitsemaan tämän tavan.

Eiköhän siinä näy äidin käden jälki. Tuo sama turvallisuus, joka hänen käsistään minuun virtaa tuossa kuvassa. Se joka saa kokeilemaan uutta, ihmettelemään ja katsomaan kokeilusta lähteviä loittonevia renkaita. Niiden vaikutusta ympäristössä. Tuntea, miten ne kohtaavat muita pintoja, esteitä, ihmisiä. Miten ne muuttuvat, voimistuvat, muuttavat suuntaa, vaimenevat ja sammuvat käynnistyäkseen jossain uudelleen. Siinä taitaa olla elämä.

Sen sain sinulta äiti. Se on riittävästi. Kiitos elämästä äiti. Sen haluaisin sinulle sanoa ja sanonkin. 

Ehkä ymmärrät sen nyt, kuten minä ymmärsin sinun rakkauttasi yksivuotiaana käsiesi turvan kautta. Ehkä ymmärrät sen kun puen sinua, kosketan ja katson sinua. Kun juttelen sinulle ja kerron, kuka olen. Kun kutsun sinua äidiksi ja kerron olevani tyttäresi. 

Jos en pystykään sanomaan, ehkä ymmärrät sen käsieni kautta. Rakkauden.

Vihainen nainen ja hetken päästä huvittunut

Pöydälläni on uusi kirja, Vihainen nainen, hyvä, paha aggressio, jonka Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen ovat kirjoittaneet. En ole juuri päässyt alkua pitemmälle, kun minut johdatettiin käytännön harjoituksiin. 

Aggressio pyrkii pintaan.

Miksi niin käy ja mitä silloin teen?

Huomaan, että minulle vaikeita paikkoja ovat oikeudenmukaisuuden tunteen loukkaamiset. Epärehellisyys, mielivaltainen käytös ja epäreilun vallankäytön kohteeksi joutuminen.

No, mitä silloin teen?

Pohdin itsekseni asiaa useammalta kannalta, koetan ymmärtää. En ymmärrä. Kysyn kollegalta neuvoja, kilautan asiantuntijalle.  Nukun huonosti. Saan migreenin.

Käyn kysymässä perusteita päätökselle ja kerron oman näkemykseni. Eipä auta. 

Minulle kerrotaan yhtä, paperilla lukee toista ja totta taitaa olla kolmas.

Jaan harmituksen tunteeni ystävien ja läheisten kanssa.  Tulen ymmärretyksi. Helpottaa. Menen saunaan ja juon lasin viiniä. Kirjotan blogin. 

Ymmärrän, että kaikki kuplat puhkeavat aikanaan. Tämäkin varmasti. Eikä se enää ole minun päänsärkyni. Hymyilyttää.

Kun äiti ei rakasta

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että se jonka odottaisi rakastavan sinua eniten, ei rakasta sinua? Että äiti ei rakasta? Koetko jatkuvasti olevasi vailla jotain? Epäilet tai ehkä tiedät, että äiti rakastaa enemmän muita sisaruksia. Tai ajattelet, ettei hän kykene ollenkaan rakkauteen.

Voihan niin ollakin. Joskus. Harvoin.  

Kuinka hyvin oikeastaan tunnet olosuhteet, joihin synnyit? Millainen äidin oma elämäntilanne oli? Mistä hän sai tukea? Millaisia taakkoja hän kantoi omasta perheestään ja suvustaan?

Ehkä synnyit yllätyksenä. Ehkä synnyit yhdenillan suhteesta. Äitisi saattoi sen vuoksi joutua tosi koville. Ehkä isäsi vetäytyi vastuusta, ehkä hänen henkilöllisyyttään ei ollut edes tiedossa. Ehkä äitiäsi painostettiin keskeyttämään raskaus.

Äitisi kuitenkin päätyi synnyttämään sinut. Hän saattoi tehdä sen vuoksi monenlaisia uhrauksia. Ehkä jätti ura- tai opiskeluhaaveet, ehkä muutti tai jäi paikkakunnalle, jolle ei olisi halunnut jäädä. Jäi epätyydyttävään suhteeseen, jossa oma sisin pikkuhiljaa unohtui ja kuori peitti tunteet.

Ehkä äitisi antoi sinut pois. Kasvoit jonkun toisen luona, sijaiskodissa tai laitoksessa. Et ehkä tunne äitiäsi ollenkaan.

Jymylän lastenkodin lapsia v. 1933

Ehkä synnyit toivottuna. Äitisi saattoi kuitenkin joutua jättämään sinut hoitoon pitkäksi aikaa jollekin muulle, ehkä mummolle tai muulle sukulaiselle työn tai opiskelun vuoksi.  Ehkä tämä tapahtui aikaan, jolloin hänellä ei ollut mahdollista käydä eikä soitella viikoittain. Saattoi käydä niin, että vierastit äitiäsi, kun seuraavan kerran hänet näit.

Ehkä olit sairas tai sisaruksesi olivat. Ehkä äitisi oli sairas tai joku muu läheisistä. Mieli ja tunteet askartelivat jossain muualla.

Ehkä oli…

Työttömyyttä. Mielenterveys- tai päihdeongelmia. Velkoja. Väkivaltaa. Joskus oli sotakin. Uskottomuutta. Taloudellisia vaikeuksia. Liikaa työtä. Onnettomuuksia. Hankalia ihmisiä. Vaikeita olosuhteita.

Oli ehkä jotain, joka vaikutti siihen, millaiseksi sinun ja äitisi suhde muodostui. Ehkä se ei muodostunut kovin lämpimäksi. Ehkä et tunne rakkautta. Ehkä ajattelet tai tunnet, ettei äitisi rakasta sinua. Ehkä koet muiden sisarusten olevan hänelle rakkaampia.

Siellä se kuitenkin on. Syvällä jossain. Rakkaus. 

Ja vaikkei olisikaan tai et sitä tuntisi, sekin riittää. Sait äidiltäsi elämän. Pidä siitä hyvää huolta. Se on sinun tehtäväsi. 

Ei kannata syyttää äitiäsi elämäsi pilaamisesta, ei rakkauden puutteesta. Ei se auta. Se olisi vastuun siirtämistä toiselle. Vastaat itse omasta elämästäsi. Vastaat omista tunteistasi. Älä pilaa elämääsi katkeruudella. Äitisi teki parhaansa. Tai vaikka ei olisikaan tehnyt, asialle ei voi mitään nyt.

Mennyt on niin kuin se on. 

Sinua eivät auta katkeruus, ei viha. Tee työtä itsesi kanssa, jotta pääset eroon niistä. Ne haavoittavat vain sinua itseäsi. Vapaudu painavista tunteista. Tee työtä, jotta löytäisit rakkauden. Kyse on kuitenkin lopulta siitä, miten koet suhteen omaan itseesi. Oletko riittävä itsellesi? Rakastatko itseäsi? Vai syytätkö muita?

Jospa onkin niin, että sinun tehtäväsi on muuttaa asioita. Katkaista kierre.

Et voi valita, mitä aiemmin on tapahtunut, mutta voit valita kuinka siihen suhtaudut. Jäätkö menneisyyden vangiksi? Annatko rakkaudettomuuden kokemuksen pitää sinua pihtiotteessaan vai murtaudutko siitä irti ja alat elää elämääsi vapaana. Löytää rakkauden äitiisi ja itseesi. Vapautua. Se kannattaa.

Tee parhaasi. Hyväksy tilanne ja jatka eteenpäin.

Mennyt on niin kuin se on.

Päästä irti.

Äitiin liittyviä teemoja voit käsitellä esimerkiksi perhekonstellaatiotyöpajassa. Kiehisen tapatumakalenterista voit tarkastaa seuraavan työpajan ajankohdan. 

Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 3. lapset

Oikeastaan kaikki, mitä tästä on tarpeen sanoa, tiivistyy sananlaskuun, jonka mukaan tärkeintä on antaa lapsille juuret ja siivet.

Aikuisten lasten kohdalla on tosi vaikea tietää, millainen välimatka on hyvä pitää. Ei ole tarkoitus tuppautua ohjaamaan nuoren aikuisen elämää, eikä toisaalta olla välinpitämätön.

Muistan hyvin, miten itse kaipasimme omien isiemme tukea omaa asuntoa hankkiessa. Jo se, että he molemmat tulivat katsomaan, mitä olimme hankkimassa, oli merkityksellistä. Henkinen tuki oli tärkeää.

Toivoisin, että suhteemme aikuisiin lapsiinkin säilyisi sellaisena, että he voivat koska tahansa ja millaisissa pulmissa tahansa turvautua apuumme. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki pulmat tai asiat olisivat sellaisia, joita pitää puida vanhempien kanssa.

Oikeastaan en osaa tarkalleen sanoa, miten toivoisin asioiden menevän siinä vaiheessa, kun oma avun tarve lisääntyy ikääntymisen myötä. Sitä pitää pohtia vielä. 

Toivoisin, että en olisi liian vaikea "murhattava". 

Että lapset voisivat tehdä terveen irtioton itsestäni. Että en istuisi olkapäällä rajoittamassa heidän elämäänsä tai kummittelisi vielä kuolemani jälkeen osoittelemassa sormella, miten asioista kuuluu ajatella, miten ne pitäisi tehdä "oikein" tai mitä ei missään nimessä kannattaisi tehdä. Että osaisin itse tehdä sisäistä työtäni niin, että mahdollisimman vähän sukupolvista kannettavaa jäisi heille.

Antaisin vapauden lentää, tehdä unelmista totta ja yhtä hyvin antaisin kulkea omat harhapolut ja tehdä virheet, jotka juuri heidän elämänpolullaan kuuluu tehdä. 

Vaikeuksien kohdatessa huolehtimisen sijasta 

muistaisin vain rakastaa. 

Sydämen ääni - kuuletko sen?

Haluan kertoa vanhan tarinan reilun 20 vuoden takaa. Opiskelin tuolloin työn ohessa ja olin ottanut muutaman kuukauden syksystä vuorotteluvapaata. Aioin kirjoitella siinä gradua.

Vapaan alettua minua kuitenkin kysyttiin aikuisopistolle opettamaan ja suureksi hämmästykseksi itselleni kuulin suostuvani. Viikkotunteja oli yli 20 ja aihe oli minulle uusi. No helposti ymmärtää, että kaikki aikani meni kotiaskareiden lisäksi tuntien valmistamiseen ja opetukseen. Gradua en kirjoittanut yhtään.

Ihmettelin kamalasti, miksi menin suostumaan. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Niin, ei ollut järkeä, eikä päätöstä tehty järjellä.
Niin vain piti tehdä. Sydämen ääni sanoi niin.

Syykin selvisi ajallaan.

Joulukuun alussa opetustyö loppui. Kahdeksas päivä joulukuuta sain soiton USA:sta kummitädiltäni: serkkuni oli raa´asti murhattu kotinsa edustalla. Tätini oli luonnollisesti poissa tolaltaan.

Päätös lähteä hautajaisiin oli yhtä nopea kuin opetustyöhön lupautuminen. Ei sitäkään tehty järjellä, vaan sydämellä.

Niinhän siinä sitten kävi, että rahat, jotka opetustyöllä hankin, menivät lähes pennilleen hautajaismatkan kuluihin. Ilman niitä en olisi pystynyt matkustamaan. Kummitätini mies ei kestänyt tilannetta, vaan sai sydänkohtauksen ja joutui tehohoitoon. Läheltä piti, ettei tullut kaksia hautajaisia samalle kertaa.

Oli hurjan tärkeää päästä kummitätini tueksi. Äidinkieli on kuitenkin tunnekieli ja suomeksi puhuminen oli hänelle oleellisen tärkeää järkyttävässä tilanteessa.

Onneksi kuuntelin sydämen ääntä. Se tiesi paremmin. Järki ei pystynyt sitä sammuttamaan.  

Onko sinulle tapahtunut jotain vastaavaa? Oletko kuunnellut sydämen ääntä, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä?

Voi sydämen raskaus

Se tunne, kun tiedät olleesi liikkeellä puhtain sydämin ja hyvässä tarkoituksessa ja asia kääntyy päälaelleen. Sinulle tarjotaan syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole vastuullasi. Voihan sydämen raskaus.

En pysty syyllisyyttä ottamaan, enkä kantamaan. Enkä haluakaan. Eipä se auttaisi, vaikka koettaisin ottaa sen hartioilleni. Viitta olisi vieras, eikä kuuluisi minulle. 

Katuisinko totuutta? Miksi? Sehän on kaikkien tiedossa muutenkin.  Asiat ovat niin kuin ovat. Katuisinko yritystä auttaa? Ei, siihenkään en lähde. 

Pahoillani olen. Pahoillani siitä, että ihmiset kantavat yksin niin paljon. Pahoillani yksinäisyydestä, keinottomuudesta, avuttomuudesta, kyvyttömyydestä, puhumattomuudesta, pitkittymisestä. Pahoillani, etten ole pysynyt tukemaan enemmän. 

Turhaa syyllisyyttä en aio ottaa ja vihan kestän kyllä. Tai mistäs minä tiedän, kestänkö. Kipeää se tekee. Mutta eihän sekään auta, vaikka olisin vihan kohteena. Miten se voisi auttaa? Mielen myrkyttäminen ja vastakkainasettelu eivät taida toimia. 

Surullinen olen. En oikein tiedä, mistä. Menetetyistä kohtaamisistako? Ehkä samoista asioista, joista olen pahoillani. Elämä on niin kovin lyhyt.  
Ihmisyys on vaikea laji. 

En tiedä, mikä tässä auttaisi. Kun en muuta osaa, valitsen rakkauden ja myötätunnon. Tiedostan kyllä, että se voi olla vaikeaa - ainakin vastaanottaa. Muuta tietä ei kuitenkaan ole.

Ehkä sydämen raskauskin kevenee. Vähitellen.

Äidin kosketus

Kävin hoitokodissa äitiä tervehtimässä niin kuin usein maanantaisin teen. Yleensä hän istuu aulassa ystävänsä kanssa. Nytkin odottelivat siellä ruokaa. Mie tosin luulin, että ruokailu oli jo mennyt. Tavallisesti autan äitiä siten, että puhuttelen häntä äidiksi, jotta hänen olisi helpompi tunnistaa minut. Niin tein nytkin.

Oli ihana kevätsää ja kysyn, haluaisiko äiti lähteä ulos. Hän halusi, niin kuin yleensä lähes aina haluaa. Etsittiin hoitaja, jotta päästään huoneeseen pukeutumaan ulkoilua varten. Huoneet ovat nykyisin aina lukittuina, koska yksi hoidettavista eksyy toisten huoneisiin ja häntä on hankala hoitajienkin saada sieltä pois. Lukitsemalla ovet vältetään hankalia tilanteita. Onhan se vähän epämukavaa ja vaivalloista, mutta parempi kuitenkin kuin yhteenotot, joita myös on ollut.

Äiti ei enää muista, missä hänen huoneensa on. Oman nimensä oven vierestä hän osaa kyllä lukea. Varustaudutaan ulkoiluun. Äiti käy vessassa, autan etsimään kengät ja takin. Äiti valitsee punaisen baskerin, se ei meinaa asettua kunnolla. Kun se asettuu, lähdemme huoneesta käytävälle. Siinä äiti sitten kysyy, ”Kuulehan, oletko Tikkalasta? Olet niin tuttu.”  Kyllä äiti, olen tuttu, olen sinun lapsesi. Tikkalastakin kyllä aikoinaan. 

Äiti tarttuu kaksin käsin käteeni. Niin hellästi ja lämpimästi, etten sellaista muista ennen kokeneeni. En melkein osaa siinä kosketuksessa olla, se on niin rakkaudellinen. Siinä me kävellään käsi kädessä ulko-ovelle ja äiti ihmettelee, eikö hän enää tunne lapsenlapsiaan. Sanon olevani hänen tyttärensä. Ovella äiti haluaa ottaa tuekseen kävelysauvat ja ote kädestä irtoaa.

Kävelyretkellä löydämme sinivuokkopaikan. Äiti haluaa mennä lähemmäs ja menemme metsikköön. Jaamme kauniin näyn yhdessä. Pitkästä aikaa äiti kiinnostuu luonnosta ja se tuntuu niin hyvältä. Näemme monessa pihassa ihmisiä haravoimassa ja äitikin haluaisi puutarhatöihin. Yhtäkkiä hän kysyy, mitä lapsille kuuluu. Kerron, vaikka tiedän, ettei hän enää minuutin kuluttua muista sitä.

Äidin rintaa alkaa puristaa ja hissukseen palailemme hoitokotiin. Kun rakennus alkaa näkyä, äiti kysyy, tuonneko olemme menossa. Sekin on pieni ihme. Ei hän ole tunnistanut rakennusta varmaan pariin vuoteen. Nyt tunnisti.

Saattelen äidin syömään. Hän kiittelee hyväntuulisena käynnistä ja siitä, että pääsi ulos. Kyselen hoitajilta, löytyisikö heiltä haravaa. Äiti niin mielellään haravoisi. Eivät tiedä. Ehkä löytyy. 

Lähden pois. Äidin kosketus jää minuun. Siinä on jotain, jota olen niin kovasti kaivannut.

Itkettää.

Kun olen kuollut

Nyt kun olen kuollut, mieleni ja kehoni ovat lakanneet olemasta. Henkeni on irronnut minusta. Vielä hetken se katsoo menneeseen. 

Se muistaa utuiset auringonnousut, aamukasteen, terävät kivet paljaiden varpaiden alla, kimmaltavan hangen, höyryävän hengityksen, kissan kehräyksen, metsämansikan maun ja vastasyntyneen niskan tuoksun. Synkät ja pitkät illat, kun murheelliset ajat pitensivät tunnit viruttaen niiden kestoa loputtomasti. Surun ja ilon. Pelon. Tylsyyden ja intohimon. Jälleennäkemiset ja erot.

Henki katsoo kaikkea sitä, minkä elämä minulle opetti, minkä se antoi ja sitten otti pois. Elämä lainasi itseään minulle, jotta sain kokea sen kautta kaikki elämäni kokemukset. Ne tuhannet tunteet, pakahduttavat ja riuduttavat, verkkaiset ja kiihkeät, toivotut ja ne, joita en olisi halunnut kokea. Nekin, joita väistin viimeiseen asti.

Olen kiitollinen kaikesta.

Elämä hioi minua. Se käänsi ja kaulitsi. Välillä se kalttasi ja nyppi. Satutti. Pisti polvilleen. Vielä enemmän silitteli ja antoi parastaan. Helli. Innosti. Yllätti. Kaiken se teki rakkaudesta.

Henki katsoo elämääni täynnä hellyyttä ja rakkautta. Hetken vain ja sitten se jo liukuu pois, on osa ikuisuutta.

Elämäni ihmisenä, joka olin, jatkuu jäljelle jääneiden mielissä vielä hetken. Yhdessä koetuissa kokemuksissa, itkuissa ja nauruissa, pettymyksissä ja onnenhetkissä, rakkaudessa, vihassakin. Kun muistot himmenevät, olen kokonaan poissa.

Kun olen kuollut, mikään ei ole muuttunut. Katson sinua, teitä kaikkia, ja ajattelen teistä edelleen hyvää. Rakkaus jää. 

Rakkaus antoi elämän, kuolema teki sen valmiiksi. Ikuisuus on.

Miltä vapaus tuntuu?

Haluan löytää itsestäni itseltäni piilotetut ja huomaamattomat esteet. Ne, jotka rajoittavat ja pienentävät minua. Haluan tuoda esiin omaa totuuttani, avata itseäni. Sukeltaa syvyyksiin ilman kontrollia, vailla rajaa, häpeää, varovaisuutta tai sääntöjä. Haluan löytää vapauden.

Haluan tanssia ja nauraa, itkeä, käpertyä syliin voimattomana.

Haluan haastaa, haluan voittaa ja yhtaikaa antautua. Haluan olla hehkeä ja kuuma nainen. Haluan vietellä, saattaa sinut hulluuden partaalle, tönäistä alas ja vetää pikkurillistä takaisin.

Olen vallaton ja hersyvä. Runsas kaikkeudessani. En piittaa mistään, enkä edes siitä.

En anna maailman häiritä itseäni, vähät välitän yhteiskunnan säännöistä, ohitan ne kevyesti, eikä niitä ole.

Haluan kertoa kaikille, että hekin ovat vapaita.

Rakastan koko maailmaa ja se rakastaa takaisin.

Huomaan olevani rajaton, silleen hyvällä, ilkikurisella tavalla. Olen olemassa enemmän ja täydemmin kuin aiemmin. Olen kevyt ja avoin. Huomaan olevani ilmaa kevyempi. Ehkä voisin lentää, jos haluaisin.

Mikään ei tartu minuun. Olen immuuni arvostelulle. Minussa vain ei ole tarttumapintaa.

Sekoitun maailmankaikkeuteen ja se sekoittuu minuun. Huomaan sykkiväni sen rytmissä, eikä minua enää ole. On vain rakkaus. Olen vapaa.

Pelottaa kertoa

Olen halunnut kertoa eräälle ihmiselle hänen perheeseen liittyvän vaikean asian, mutta en ole uskaltanut. Se on suuri salaisuus, jonka sisältö on sellainen, ettei sitä kukaan haluisi kuulla. 

Asia on vaivannut minua jo vuosia ja kävin kaksi vuotta sitten puhumassa asiasta erään asiantuntijan kanssa. Kysyin neuvoja. Hän kannusti minua ottamaan asian puheeksi. En silti ole uskaltanut. Pelkään. 

Olen puntaroinut asiaa todella paljon. Puolesta ja vastaan. Mitkä ovat kertomisen edut, mitkä kertomatta jättämisen? Mitkä ovat haitat ja seuraukset? Onko hyödyllistä vai haitallista kertoa? 

Pelkään, että suhteemme kärsii asian tultua julki. Suhteeni tähän ihmiseen on mutkaton ja lämmin. Tunnen pelkoa sen puolesta. En haluaisi saattaa sitä vaaraan. Tämän pelon syy on siis hyvin itsekäs, en halua vaarantaa tärkeää ihmissuhdetta. 

Pelkään myös, miten tämä salaisuus vaikuttaa sen kuulijaan. Se tekee kipeää, se on varmaa. Miten hän kestää asian? Millaiset hänen keinonsa ovat käsitellä sitä? Olisiko sittenkin parempi vaieta? Antaa asian painua historian hämärään. Mutta, painuisiko se? 

Luin juuri Nina Canaultin kirjan Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Kaikki sen sisällössä kannustaa puhumaan vaietut asiat auki, etteivät ne jäisi seuraavien sukupolvien kannettavaksi. 

Tiedostamattomat vaietut asiat siirtyvät vanhempien tiedostamattomasta suoraan lapsille. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, näin tapahtuu, vaikka emme itse tietäisi vanhempiin ja isovanhempiin, sukuumme liittyvistä salaisuuksista, joista asianosaiset ovat jostain syystä vaienneet. 

Ne siirtyvät ilman sanoja tiedostamattomaamme.  Samalla tavoin ne siirtyvät meistä lapsiimme ja lapsenlapsiimme tullakseen esille erikoisina oireina tai vaikeuksina elämässä. He alkavat tuoda salaisuutta näkyväksi oirehtimalla. Tietenkin myös hyvät asiat siirtyvät samaan tapaan. 

Pahin pelkoni pitäisikin olla puhumattoman salaisuuden siirtyminen sukupolvien ketjussa eteenpäin. Ehkä sanallistamalla vaietun asian, voisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että tämän henkilön lapset ja lapsenlapset eivät tarvitsisi enää kantaa asiaa omassa tiedostamattomassaan. Että he voisivat elää vapaina. Nuo kaksi ensimmäistä pelkoa alkavat tuntua aika pieniltä tämän rinnalla. 

Kyllä. Pakko minun on rohkaistua. 

Rohkaistu sinäkin tutkimaan puhumattomia asioita. Kysy niistä vanhemmiltasi tai muilta sukulaisilta ennen kuin on liian myöhäistä. Nytkin on pitkät pyhät jutella.

Naiseuden vaiheet

Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa initiaatioista, siirtymäriiteistä henkisen kasvun askelina. Ilman kipua, ilman luopumista, me emme voi astua seuraavaan huoneeseen, olla elämälle läsnä.

Nämä, ensimmäisen kerran vuosia sitten päiväkirjakurssilla Annukka Kotkalta saamani naiseudenvaiheet ovat koskettaneet minua syvästi ja olen tunnistanut niistä monia omakohtaisesti.

Pinkola Estés sanoo, että vaiheet eivät välttämättä etene hierarkkisessa järjestyksessä, eivätkä ole ehdottoman sidottuja kronologiseen ikään. Vaiheet edustavat muutosta naisten asenteessa, tehtävissä ja arvoissa. Ne liittyvät heidän sielunelämänsä vahvistumiseen.

Hän jakaa naisen elämän seuraaviin vaiheisiin:

Ikävuodet    Henkisen kasvun askeleet

0-7               kehon ja unelmoimisen aika

sosiaalistuminen, mielikuvituksen säilyminen

7-14            järjen ja kuvitteellisen erottaminen,

mutta niiden yhdisteleminen edelleen toisiinsa

14-21          uuden kehon aika

                      nuori naiseus

                      aistillisuuden heräämisen ja suojelemisen kausi

21-28          uuden maailman, uuden uuden elämän ja

maailmojen tutkimisen aika

28-35          äitiyden aika

toisista ja itsestä huolehtimisen oppimisen kausi

35-42          etsijän aika

itsensä hoivaamisen oppiminen

itsen etsimisen kausi

42-49          varhaiseukon aika

kaukaisen leiripaikan löytäminen

toisten rohkaisemisen kausi

49-56          manalan aika

sanojen ja riittien oppimisen kausi

56-63          valitsemisen aika

oman maailman ja edessä olevan työn valitseminen

63-70          vartijanaisen aika

opitun välittäminen eteenpäin

70-77          uudelleennuortumisen aika

lisää eukkoutta

77-84          utuolentojen aika

suuren löytäminen pienestä

84-91          tulipunaisella langalla kutomisen aika

elämänkudelman ymmärtäminen

91-98          aineettomuuden aika

vähemmän sanottavaa, enemmän olemista

98-105       pneuman, hengityksen aika

105-            ajattomuuden aika

Nämä vaiheet tulivat mieleeni Kiehisen Virtapiirissä, jossa keskustelimme transformaatiosta. Siitä salaisesta ihmeestä, joka tapahtuu, kun toukasta tulee perhonen. Mietimme omia kasvunvaiheitamme, jotka on pohjimmiltaan tehtävä yksin. Toinen voi tukea, mutta kotilosta on puristauduttava ulos omin neuvoin. Muuten siivistä ei tule lentokelposia. Ja lentäähän me haluamme, eikös niin...

Itse elän parhaillaan oman maailman valitsemisen ja vielä tehtävän työn valitsemisen aikaa. Mietin, miten haluan työtäni vielä ennen eläkeikää tehdä, mihin keskittyä, mitä jättää vähemmälle. Olen tehnyt omaa hyvinvointiani tukevia valintoja sekä työni suhteen että yksityiselämässä ja se tuntuu hyvältä. 

Äitini elää utuolentojen aikaa. Minusta se kuulostaa kauniilta. Annukka oli kääntänyt ajan usvaolentojen ajaksi, joka tuntuu vieläkin kauniimmalta. Äidin muistisairaus etenee ja usvaolento taidan minäkin aika usein hänelle olla. Ympyrät ovat pienentyneet aikaisemmista. Nyt tärkeitä ja suuria ovat perustarpeet. Se kuuluu tuohon vaiheeseen ja oikeastaan sekin on kaunista omalla tavallaan. Ihminen palaa pikkuhiljaa asioihin, joista elämänsä aloitti. Tai oikeastaan, ne samat asiat ovat olleet tärkeitä koko elämän, nyt vain turha kuoriutuu pois. 

Hurjan mielenkiintoista olisi saada samantapainen listaus miehen henkisen kasvun vaiheista. Onkohan sellaista tehty? Miten nämä vaiheet puhuttelevat sinua? Löysitkö itsesi? 

Lähde: Clarissa Pinkola Estès 2014, Naiset, jotka kulkevat susien kanssa s. 466.

Taakka lahjoittaa kantajalleen aidon ja intensiivisen elämän

Kuulin tämän lauseen eräältä naiselta, joka oli kirjoittanut sen muistiin Valamossa Torsti Lehtisen novellikurssilla. Tarkempaa lähdettä lauseelle ei valitettavasti ole, eikä googlauskaan tuottanut tulosta. Jos joku sattuu lähteen tietämään, niin mielelläni sen kuulisin.

No, anyway, olen miettinyt lausetta. Se tuntuu todelta. Voin tunnistaa kohtia omassa elämässäni, jolloin taakka on tuntunut painavan minut maan alle. Kaikki minussa, mieli, keho ja koko olemus, on ollut raskasta ja täynnä, voimatonta ja epätoivoista. Totta on, että tuolloin olen tuntenut eläväni, vaikka olen ajoittain melkein luullut kuolevani. Kaipa voi sanoa, että elämä tuntui intensiiviseseltä ja aidolta. Taakka piti minua hallussaan ja sai elämän tuntumaan. 

Mikä taakka oikeastaan on? Onko se kuitenkin mielen tuote, uskomus tai harha? Se tuntuu todelliselta, mutta onko se todellista? Miten taakasta voi vapautua? Voiko taakan kantaminen ollakin valinta?

Se taitaa riippua jokaisen omasta uskomusmaailmasta. Kohtaloon uskova voinee uskollisesti kantaa kohtalon hänelle antamaa taakkaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Mitä muuta hän voi? 

Samoin henkilö, jolle on lapsuudesta saakka iskostettu päähän tietoisesti tai rivien välissä vaikkapa ”olet tyhmä”, ”sinusta ei ole mihinkään”, ”olet väärää sukupuolta” tai mitä tahansa muuta uskomusta, alkaa vääjäämättä kantaa taakkaansa kuin se olisi olemukseesi kiinteästi kuuluva totuus. Sitä ei välttämättä edes kyseenalaista. Saattaa jopa alkaa käyttäytyä uskomuksen mukaisesti. Jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä, valitsee uskomusten mukaisesti. 

Fyysiseen olemukseen liittyvät taakat voivat olla muun muassa ulkonäköön, kehon toimintoihin ja sairauksiin liittyviä. Ne ovat kiistatta olemassa. Lääketieteen keinoin voi tietysti korjailla aika monia asioita, mutta ei kaikkea. Tällainen taakka voi olla elämänmittainen. Jostain syystä jotkut todella sairaat ja monella tavoin vammaiset henkilöt tuntuvat olevan vapaita taakoista. He ovat hyväksyneet asiat niin kuin ne ovat. Toisille taakalta näyttävä asia ei olekaan taakka asianomaiselle. 

Eräs edesmennyt työkaverini sanoi usein "jokaisella on oma helvettinsä". Uskon sen. Jokaisella on oma taakkansa, josta toisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään aavistusta. Elämä antaa erilaisia taakkoja, joillekin pitkäkestoisia, koko elämän kestäviä, toisille pieniä ja toistuvia, joillekin äkillisiä ja isoja ja kaikkea näiden väliltä. Jotkut taakat ovat henkilökohtaisia, toiset kohtaavat perheitä tai suurempia yhteisöjä, jotkut, kuten sota, kansakuntia.  

Jokin elämänkokemus tai -vaihe saattaa pikkuhiljaa tai joskus äkistikin tehdä näkyväksi halun vapautua taakoista. Taakasta tulee tietoiseksi ja sen kantaminen alkaa ahdistaa. Sen intensiivisyys puristaa liikaa ja aito elämä ilman taakkaa voi alkaa tuntua houkuttelevalta. 

Taakkaan liittyvät aina tunteet. Ne ahdistavat, puristavat, painostavat. Viha, epätoivo, syyllisyys, häpeä. Mikä kelläkin. Voihan niitä koettaa paeta ja piilottaa, mutta siellä ne ovat odottamassa huomiota. 

Saattaa tulla epäuskoisia tunteita. Miten voisin luopua taakastani? Eikö se tarkoittaisi, että asialla, henkilöllä tai tapahtumilla, johon taakkani liittyy, ei olisikaan merkitystä? 

Mieli saattaa itsepintaisesti haluta pitää kiinni esimerkiksi surusta. Surusta luopuminen ei kuitenkaan tuo menetystä yhtään vähempiarvoiseksi. Kiinnipitäminen ei tuo takaisin kuollutta läheistä, eikä tarkoita, että olisi lakannut välittämästä. Se ei palauta särön saanutta ihmissuhdetta ennalleen tai tuo takaisin valitsematta jääneitä vaihtoehtoja. 

Viha pitää kiinni tiukemmin. Se sitoo ihmisen yhteen vihan kohteen kanssa vahvemmalla siteellä kuin rakkaus. Viha pitää kiinni, rakkaus antaa vapauden.  Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Viha ei muuta tapahtumien kulkua. Se pitää kiinni menneisyydessä. Voisiko elämän hyväksyä sellaisena kuin se on? Mitä jäisi jäljelle, jos vihasta luopuisi? Katoaisiko koko elämänsisältö vai löytyisikö vähitelleen aivan uusi elämäntarkoitus? 

Tunnistatko omia taakkojasi? Koetko olevasi taakkojesi uhri? Voisiko olla niin, että taakka haluaa näyttää sinulle jotain tärkeää? Opettaa sinulle jotain itsestäsi ja elämästä. Jotain, mitä et millään muulla tavoin voisi oppia.

Voisiko aitoa ja intensiivistä elämää synnyttää taakoista vapautuminen, ei niiden kantaminen? Millaista elämäsi olisi, jos olisit vapaa kaikista vaikeimmista ja ahdistavimmista taakkoihin liittyvistä tunteista? Uskotko sen olevan mahdollista sinulle? 

Ps. Sukupolvelta toiselle siirtyvistä taakkasiirtymistä kirjoitan joskus toisen kerran.