Yli viisi vuotta sitten olen kirjoittanut seuraavan tekstin.
Ajattelin
ensin, että haluan tänään maalata ja valitsin jo pari aiemmin aloittamaani
pohjaa, joita voisin jatkaa. Katselin sitten viime kuussa Vedic Art –kurssilla tekemääni
maalausta. Istuin hiljaa ja katsoin sitä kauan, sillä aistin sen haluavan puhua
minulle. Aloin nähdä siinä vasemmalle katsovan muodokkaan naishahmon, jonka
rinnat ja lantion kaari korostuvat kauniisti ja tukka hulmuaa vapaana. Naisen
katsominen saa minut tuntemaan oman naiseuteni hyvällä ja vapaalla tavalla.
Maalauksen
keskellä näin aran, herkän hahmon, kuin nuoren jollain tavoin surumielisen ja
samalla viattoman kirahvin pään. Katselin maalausta ja torkahdin hetkiseksi
istualleni. Kun avasin silmäni, maalaukseen oli ilmestynyt toinen naishahmo,
kasvot suoraan eteenpäin katsova suurikokoinen nainen. Kirahvin pää oli tämän
hahmon rintakehällä.
Tämä nainen on arvoitus. Hän vaikuttaa kasvoiltaan jotenkin
ilmeettömältä. Kirahvi hänessä on yksinäisen oloinen. Se taitaa kaivata seuraa
tai huolenpitoa. Uskaltaako nainen näyttää tunteensa ja ilmaista tarpeensa?
Koko
ajan työn oikeassa yläkulmassa vaikuttanut musta alkukantainen hahmo on
häirinnyt minua alusta saakka. Mitä se haluaa ja miksi se on siihen tullut? Siinä
se kuitenkin on ja äkkiä huomasin sen kuristavan kolmatta, oikealle katsovaa
maalauksen naista kurkusta.
Kantaako hän sylissään painavaa taakkaa, joka
sulkee hänen suunsa? Hänen ilmeensä vaikuttaa tiukalta ja ahdistuneelta.
Voisiko taakka keventää? Onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta?
Pari
yötä sitten näin unen, jossa olin kai työssä terveyskeskuksessa. Minulla oli
kädessäni vanhanaikainen pahvinen potilaskansio, jossa oli monta eri nimeä
yliviivattuna ja korjattuna. Halusin päästä selvyyteen kyseisen naisen nimistä,
missä järjestyksessä ne olivat ja mikä oli viimeisin. Haastattelin naista ja
nimiä tuli aina vain uusia, niitä oli varmaankin toistakymmentä ja loppua ei
tuntunut tulevan. Hän oli ottanut aina uuden nimen ja identiteetin, kun
elämäntilanne oli jotenkin muuttunut.
Muistan unessa miettineeni, kuka tuo
nainen oikein on. Onko hän pieneltä osin jokainen nimensä henkilö vai kokonaan
joku muu. Ihmettelin, miten hän pystyikin niin selvästi kertomaan minulle,
millainen ihminen kunkin nimen takana oli.
Ymmärsin,
että sekä maalaus että uni ovat kuvia minusta. Ehkä pystyn kirjoittamalla tutustumaan
näihin elämäni naisiin paremmin.
Yöllä
tuijotan uudelleen maalaamani kuvaa ja näen keskimmäisen ja oikealle katsovat
naiset selvemmin. Hämärässä keskimmäinenkin uskaltaa tulla näkyväksi naisena.
Hänen kehonsa on aistikas ja kaipaava.
Oikealle katsovan naisen taakka on kuin
hänen osakseen langennut säälittävä olio, joka ei voi elää ilman naista. Se on
tiukasti kehossa kiinni kuin reppu, mutta etupuolella ja nainen ei tunnu
tietävän, että hän voisi vapautua taakastaan.
Sinne reppuun haluan katsoa ja
tyhjentää sitä avaamalla omat ja sukuni vaietut, kipeät tarinat siltä osin kuin
se on mahdollista ja tarpeen.
Ehkä se on naavapukuisen naisen tehtävä.
