Voi sydämen raskaus

Se tunne, kun tiedät olleesi liikkeellä puhtain sydämin ja hyvässä tarkoituksessa ja asia kääntyy päälaelleen. Sinulle tarjotaan syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole vastuullasi. Voihan sydämen raskaus.

En pysty syyllisyyttä ottamaan, enkä kantamaan. Enkä haluakaan. Eipä se auttaisi, vaikka koettaisin ottaa sen hartioilleni. Viitta olisi vieras, eikä kuuluisi minulle. 

Katuisinko totuutta? Miksi? Sehän on kaikkien tiedossa muutenkin.  Asiat ovat niin kuin ovat. Katuisinko yritystä auttaa? Ei, siihenkään en lähde. 

Pahoillani olen. Pahoillani siitä, että ihmiset kantavat yksin niin paljon. Pahoillani yksinäisyydestä, keinottomuudesta, avuttomuudesta, kyvyttömyydestä, puhumattomuudesta, pitkittymisestä. Pahoillani, etten ole pysynyt tukemaan enemmän. 

Turhaa syyllisyyttä en aio ottaa ja vihan kestän kyllä. Tai mistäs minä tiedän, kestänkö. Kipeää se tekee. Mutta eihän sekään auta, vaikka olisin vihan kohteena. Miten se voisi auttaa? Mielen myrkyttäminen ja vastakkainasettelu eivät taida toimia. 

Surullinen olen. En oikein tiedä, mistä. Menetetyistä kohtaamisistako? Ehkä samoista asioista, joista olen pahoillani. Elämä on niin kovin lyhyt.  
Ihmisyys on vaikea laji. 

En tiedä, mikä tässä auttaisi. Kun en muuta osaa, valitsen rakkauden ja myötätunnon. Tiedostan kyllä, että se voi olla vaikeaa - ainakin vastaanottaa. Muuta tietä ei kuitenkaan ole.

Ehkä sydämen raskauskin kevenee. Vähitellen.

Äidin kosketus

Kävin hoitokodissa äitiä tervehtimässä niin kuin usein maanantaisin teen. Yleensä hän istuu aulassa ystävänsä kanssa. Nytkin odottelivat siellä ruokaa. Mie tosin luulin, että ruokailu oli jo mennyt. Tavallisesti autan äitiä siten, että puhuttelen häntä äidiksi, jotta hänen olisi helpompi tunnistaa minut. Niin tein nytkin.

Oli ihana kevätsää ja kysyn, haluaisiko äiti lähteä ulos. Hän halusi, niin kuin yleensä lähes aina haluaa. Etsittiin hoitaja, jotta päästään huoneeseen pukeutumaan ulkoilua varten. Huoneet ovat nykyisin aina lukittuina, koska yksi hoidettavista eksyy toisten huoneisiin ja häntä on hankala hoitajienkin saada sieltä pois. Lukitsemalla ovet vältetään hankalia tilanteita. Onhan se vähän epämukavaa ja vaivalloista, mutta parempi kuitenkin kuin yhteenotot, joita myös on ollut.

Äiti ei enää muista, missä hänen huoneensa on. Oman nimensä oven vierestä hän osaa kyllä lukea. Varustaudutaan ulkoiluun. Äiti käy vessassa, autan etsimään kengät ja takin. Äiti valitsee punaisen baskerin, se ei meinaa asettua kunnolla. Kun se asettuu, lähdemme huoneesta käytävälle. Siinä äiti sitten kysyy, ”Kuulehan, oletko Tikkalasta? Olet niin tuttu.”  Kyllä äiti, olen tuttu, olen sinun lapsesi. Tikkalastakin kyllä aikoinaan. 

Äiti tarttuu kaksin käsin käteeni. Niin hellästi ja lämpimästi, etten sellaista muista ennen kokeneeni. En melkein osaa siinä kosketuksessa olla, se on niin rakkaudellinen. Siinä me kävellään käsi kädessä ulko-ovelle ja äiti ihmettelee, eikö hän enää tunne lapsenlapsiaan. Sanon olevani hänen tyttärensä. Ovella äiti haluaa ottaa tuekseen kävelysauvat ja ote kädestä irtoaa.

Kävelyretkellä löydämme sinivuokkopaikan. Äiti haluaa mennä lähemmäs ja menemme metsikköön. Jaamme kauniin näyn yhdessä. Pitkästä aikaa äiti kiinnostuu luonnosta ja se tuntuu niin hyvältä. Näemme monessa pihassa ihmisiä haravoimassa ja äitikin haluaisi puutarhatöihin. Yhtäkkiä hän kysyy, mitä lapsille kuuluu. Kerron, vaikka tiedän, ettei hän enää minuutin kuluttua muista sitä.

Äidin rintaa alkaa puristaa ja hissukseen palailemme hoitokotiin. Kun rakennus alkaa näkyä, äiti kysyy, tuonneko olemme menossa. Sekin on pieni ihme. Ei hän ole tunnistanut rakennusta varmaan pariin vuoteen. Nyt tunnisti.

Saattelen äidin syömään. Hän kiittelee hyväntuulisena käynnistä ja siitä, että pääsi ulos. Kyselen hoitajilta, löytyisikö heiltä haravaa. Äiti niin mielellään haravoisi. Eivät tiedä. Ehkä löytyy. 

Lähden pois. Äidin kosketus jää minuun. Siinä on jotain, jota olen niin kovasti kaivannut.

Itkettää.