On ihan pakko valittaa

Nyt on kerta kaikkiaan sellainen tilanne, että on pakko valittaa. Tai oikeastaan viralliselta termiltään on kyse muistutuksesta. Sen opin soittaessani sosiaaliasiamiehelle. 

Jos on huomautettavaa sosiaali- tai terveydenhuollon palveluista tai kohtelusta, tehdään muistutus palvelusta. Tässä tapauksessa kyse on sosiaalipalvelusta, jota Siun sote hankkii Esperi caren omistamasta hoivakodista.

Mutta, miksi muistutuksen tekeminen on niin kovin vaikeaa? Miksi olen pitkittänyt sitä jo puolisen vuotta?

Olen kuitenkin jatkuvasti tekemisissä vaikeiden asioiden kanssa ja rohkenen puhua niistä työssäni. En myöskään kaihda tai varo pitämästä asiakkaitteni puolia tarvittaessa. Miksi se on ollut niin vaikeaa oman omaiseni suhteen.

Löydän nopeasti monia syitä.

1                               Olen ollut sinisilmäinen ja uskonut, että asiat, joita näen eivät ole totta. Kuitenkin myös muut ovat tehneet samoja havaintoja ja on ollut pakko uskoa, että ne ovat ne totta.

2                               Olen ajatellut hankalien asioiden olevan poikkeuksia. Eivät ole olleet, vaan jatkuvasti on tullut uutta ikävää esille.

3                               Olen kuvitellut hankalien asioiden korjaantuvan, muutoksen parempaan tulevan, kun uusi omistaja saa prosessinsa kuntoon. Niin ei kuitenkaan ole käynyt vaan asiat ovat jatkuvasti menneet huonompaan suuntaan.

4                               Olen luottanut suullisesti annetun palauteen toimivan ja vievän asioita parempaan. Viime aikoina saadut selitykset ovat olleet vähintäänkin kummallisia tai niitä ei ole ollut. Asiat eivät ole muuttuneet.

5                               Olen kokenut vaikeaksi negatiivisen palautteen antamisen hoivatyöstä. Tuntuu kuin ruoskisin ennestäänkin kovilla olevia hoitajia, jotka eivät vain annetuilla resursseilla pysty parempaan. Asiaa ei tunnu helpottavan se, että itsekin olen hoitoalan ammattikoulutuksen saanut. 

6                               Pelkään, että omaiselleni kostetaan, jos valitan. Viimeistään tässä kohti minua voidaan pitää luulosairaana. Olen kuitenkin saanut kuulla näin tapahtuneen. Eräs tuntemani henkilö on siirretty yli kahden tunnin matkan päähän kotipaikkakunnaltaan omaisen epäkohtiin puuttumisen seurauksena.

7                               Olen toivonut, että joku muu, jonkun muun omainen ottaisi asian hoitaakseen. Mutta kun ei ota.  En voi väistää vastuuta kuvittelemalla jonkun muun toimivan. 

8                               Olen jopa toivonut kuoleman armahtavan omaiseni tältä nykyajan vanhusten huutolaismeiningiltä. Tiedän, tämä on aivan hirveää. En ikinä olisi uskonut, että voisin joskus ajatella näin, mutta tähän on tultu.

9                               Vanhusten hoitoon liittyvän kohun tultua julkiseksi, ajattelin jo hetken, että nyt asia hoituu ja minun ei tarvitse siihen puuttua. Huomasin kuitenkin, että se olisi ollut tekosyy, jolla väistää vaikeaa asiaa. 

Enää en pysty itseäni huijaamaan. Nyt olen nähnyt liikaa. On pakko tehdä jotain ja se mihin pystyn on vähän. Liian vähän. On se silti jotain. 

Sen vuoksi tässä ovat kirjeet lähtövalmiina. 

  

Toivon oman ratkaisuni rohkaisevan myös muita toimimaan omien lähestensä parhaaksi. 

Sinua saattaa kiinnostaa myös aiempi kirjoitukseni  Hankala omainen. 

  

Kuka minä kerran olin?

Alussa olin meri. Olin meri, kaikki mitä siinä on. 

Läsnä oli ajattomuus, rauha, hyväksyminen, läsnäolon täydellisyys, sulautuminen kaikkeuteen, siihen mikä on. Vaikka olin kaikkeus, selittämättömällä tavalla samaan aikaan olin yhtä kaiken kanssa ja olin myös itsellinen. Minulla oli tietoisuus, oma elämä, joka oli samaan aikaan erillinen muusta ja samaan aikaan täydellisesti yhtä kaiken kanssa. Niin kuin pisara on osa merta, olin pisara meressä. Kun pisara yhdistyy mereen, ei sitä voi merestä erottaa, silti meri koostuu pisaroista. Ilman pisaroita ei ole merta.

Aika ajaton kului. Elämänmeri muutti muotoaan ja myös minä muutuin. Irtosin kaikkeudesta ja tulin erilliseksi.

Olin rikki, keskeneräinen olin, haavoitettu ja arka. Juoksin pakoon pelkojani. Juoksin ja juoksin. 

Taakseni en katsonut. Mitä kauemmas juoksin, sitä enemmän etäännyin itsestäni. Tavoittelin kaikkea, mitä luulin olevani vailla. Rakkautta, rahaa, valtaa ja voimaa, kauneutta, ystävyyttä, tietoa, taitoa. 

Janosin kokemuksia ja elämyksiä. Mitä enemmän sain, sitä enemmän olin vailla. Pääsin pitkälle, jopa niin kauas, että hukkaisin kaikista tärkeimmän, itseni, sisimpäni, jumaluuden, totuuden, kauneuden ja hyvyyden.

Etsin itseäni uskonnoista, etsin ihmisistä, perheestä, hain tieteenaloista, etsin taiteesta, hiljaisuudesta, vaihtoehtoliikkeistä, ääri-ilmiöistä, matkustin maailman ääriin vain havaitakseni kaiken turhaksi. En ollut missään niistä. Olin tyhjä ja tyhjyydessäni kaipausta täynnä.

Lopulta juostuani tarpeeksi, tietämättä, mistä etsiä ja mitä etsiä, pysähdyin. Katsoessani itseäni, huomasin, että olin jälleen tullut pieneksi. Katsoin taakseni ja äkkiä oivalsin kaiken tapahtuneen olleen minulle tarpeen. 

Kokemukseni ihmisenä olivat osa suurta näytelmää, jossa jokaisella on oma rooli. Kaikki kanssanäyttelijäni ovat tehneet loistavaa työtä minun onnistumiseni eteen. Ilman heitä oma osani olisi ollut mahdotonta suorittaa. Tajusin lahjan, jonka oli heiltä ja elämältä itseltään saanut. 

Aloin keriä kokemuksiani, kaikkea maailmasta oppimaani auki. Kun lopetin haparoimasta ylös, alas, sivuille, eteen ja taakse, huomasin turhan vähitellen haihtuvan ympäriltäni ja tulin itseeni. Aloin hieman ymmärtää matkaani alkumerestä tähän päivään.

Siitä, joka kerran olin, on tänään, tässä ja nyt, jäljellä sama pisara, se ydin, joka tekee minusta ainutlaatuisen. Ajoittain tunnistan yhteyden alkumereen, joskus löydän sisältäni jumaluuden, hyvyyden, kauneuden ja totuuden. Tosinaan ymmärrän hennosti paikkani kaikkeudessa ja tunnen olevan osa merta, jota syvällä sisimmässäni ikävöin.

Aika ajaton kuluu. Matkani jatkuu. Kiire on poissa. Meri odottaa minua. Se on ajaton.