Kelpaanko?

Olen kasvanut perheessä, jossa työtä arvostettiin. Mummoni oli minulle hyvin läheinen ja hän hoiti minua äitini opiskellessa. Mummo hoiti muutamaa lehmää, leipoi, kasvatti kasveja ja keräsi luonnonantimia. Omalla työllään hän rahoitti kahden lapsensa opiskelua oppikoulussa. Hän jos kuka tiesi, miten tehdään työtä. Hän myös arvosti työntekoa yli kaiken ja tottakai sieltä myös minulle on välittyi tätä kulttuuria.

Työn lisäksi toinen hyväksytyksi tulemisen keino lapsena oli opiskelussa menestyminen. Koska äitini oli opettaja, se olisi ollut perheessämme erityisen tärkeää. Harmi vain, että olin keskitasoinen opiskelija ja opiskelusta ei erityismainintoja tullut. 

Lapsena oli usein tunne, etten ole riittävän hyvä. Aina joku oli parempi työn tekemisessä, ahkerampi, nopeampi tai huolellisempi. Koulussa oli sama juttu. Ehkä sen vuoksi pitkään aikuisiälläkin koin usein äitini kommentit arvosteluna. Isälle kelpasin sellaisenaan.

Huomaan puutteet ympäristössäni, kotini siisteydessä ja pihapiirin kunnossa ja tunnen ajoittain huonommuutta vertaillessani näkymää toisten koteihin. 

Sama ilmiö toistuu muissakin yhteyksissä. Huomaan siis edelleen toisinaan pohtivani, olenko kyllin hyvä.

Miehen sisar käyttää usein käyttökelpoista sanontaa, jos joku asia ei ole ihan tiptop: ”Viisas ei virka ja hölömö ei huomoo.” Olen tehnyt itseäni arvostavan päätöksen: mikä riittää itselleni, saa luvan kelvata muillekin. Aika usein jopa muistan sen. Itsessäni oleva syyllistymiselle herkkä tarttumapinta alkaa näköjään pikkuhiljaa muuttua tefloniksi. 

Voin nykyisin kiittää mummoa ja äitiä: arvostan edelleen työtä ja opiskelua. Mummon yksi lempisanonta oli ”Työ ei tekevälle käsiin tartu”, eikä se tosiaan tartu. Pidän fyysisen työn tekemisestä ja erityisesti puiden tekeminen on mukavaa. Liekö sitten vieläkin äidille pärjäämisen näyttämistä, että opiskelen edelleen jatkuvasti jotakin. Ja sekin on mukavaa. 

Voisin arvostaa enemmän isäni ominaisuuksia itsessäni ja tehdä tietoisesti tilaa ilolle ja hauskuudelle elämässäni. Haluaisin hänen tavoin osata välittää ehdotonta hyväksyntää ja arvostusta arkisissa kohtaamisissa.