Tunnepurkaus -tehtävä

Käyn noin kerran kuukaudessa päiväkirjaryhmässä, jossa ohjaaja antaa meille tehtäviä. Viimeksi tehtäväksi annetiin kirjoittaa tunnepurkaus. Esimerkiksi, ilon, surun, pettymyksen, raivon, vihan, autuuden, pelon, häpeän, kauhun, seesteisyyden, rauhan, toiveikkuuden, rakkauden purkaus.

Piti kuvata tarkasti, millainen se on, missä tunne tuntuu kehossa, minne se tuntuu kehossa asettuvan, miten se vaikuttaa, mitä se saa minussa/elämässäni aikaan, mitä se tekee ajattelulle, miten vaikuttaa tahdonvoimiin, mitä muita tunteita se tuo tullessaan?

Tehtävä osoittautui sangen vaikeaksi. Takerruin sanaan purkaus, joka tuntuu kovin vahvalta. Olen miettinyt monta päivää, onko minulla nykyisin tunnepurkauksia. Millaisia ne ovat? Tuntuu, että ne ovat tulleet vaisummiksi. Niistä on leikkautunut pois terä ja syvyys.

Olenko sitten jotenkin lamaantunut, masentunut tai toivoton? Sitäkään en tunnista. Millainen tunnepurkaus tulee tällaisesta olosta? Aika kesy ja mitäänsanomaton. 

Miten näin on käynyt? Missä vaiheessa asiat ja tunteet lakkasivat olemasta syviä ja huippuja, ihkuja ja sykähdyttäviä, maata kaatavia ja taivaita hipovia?

Olen kyllä ollut erittäin vihainen vanhusten hoidon epäkohtien johdosta. Siinäkin on auttanut toiminta. Ainakin toistaiseksi. On tuntunut, että pystyy tekemään jotakin. Ainakin muistutuksen. Pitämään silmät auki ja kyseenalaistamaan. 

Mietin, onko minussa surua, jotain syvää surua, josta en ole täysin tietoinen. Se voisi liittyä vanhenemiseen, elämästä luopumiseen. Polven napsahdus ja aamulääke kerrallaan. Askel kohti kuolemaa. Sekö minut tasoitti? Vai onko se huoli, jota läheistäni kannan?

Onko se ajatusnippu tai -häive, joka piileksii jossain aivojen harmaan aineen kätköissä kuin yllätys, jonka olemassa olon tiedän selvästi, mutta jota en haluaisi löytää. 

Minä vanhenen ja niin käy lapsillenikin. Kuka heistä pitää huolta, kun he ikääntyvät. Millainen Suomi ja maailma on heille? Kannanko maailmantuskaa nyt kuudenkympin ja kuoleman välissä? Jäikö se välistä murrosiässä? 

Mitä, jos olenkin seestynyt. Viisastunut ja kypsynyt. Tullut siihen ikään, ettei minun tarvitse reagoida voimallisesti. Vähempikin riittää. Jospa jo olen kokenut niin paljon, että ekakertojen vuortenhuiput ja hanklien aikojen syvät aallonpohjat ovat jo tuttuja. 

Minun ei vaan tarvitse. Olen ja annan elämän tuoda mitä se tuo. Saan vain olla ja olen.

Tunnepurkaukseni taitavat olla hyvin loivia ja kesyjä. 

Nautin paljon yksinkertaisista ja tavallista asioista, kuten harmaapäätikan vierailusta lintulaudalla, kehräävästä kissasta, puolison käsivarresta ympärilläni ennen nukahtamista, hankiaiskävelystä, onnistumisenkokemuksista kohtaamisissa, vanhoista valokuvista, tervan tuoksusta. Voisin jatkaa tätä listaa vaikka kuinka pitkälle.

Ja kyllä. Nämäkin pienet tunnekokemukset tuntuvat kehossa ja antavat lämpimän tunteen mieleen. Ne asettuvat paikoilleen minuun ja kääntävät kaiken oikeaan asentoon. Ne muuttavat minua hetken kerrallaan. Se riittää ja on tarpeeksi. 

Kun asetun kokemaan ja olemaan läsnä kokemuksessani, olen hetken samaa olemusta maailman kanssa. Läsnäolossa on kaikki. En kaipaa mitään muuta. Elämä on juuri siinä hetkessä täydellistä. 

Tunnen energian virtaavan lävitseni ja kaikki on hyvin. 

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä. 

Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.

Sinua saattaa kiinnostaa myös kirjoitus Kuka minä kerran olin.