Kuka minä kerran olin?

Alussa olin meri. Olin meri, kaikki mitä siinä on. 

Läsnä oli ajattomuus, rauha, hyväksyminen, läsnäolon täydellisyys, sulautuminen kaikkeuteen, siihen mikä on. Vaikka olin kaikkeus, selittämättömällä tavalla samaan aikaan olin yhtä kaiken kanssa ja olin myös itsellinen. Minulla oli tietoisuus, oma elämä, joka oli samaan aikaan erillinen muusta ja samaan aikaan täydellisesti yhtä kaiken kanssa. Niin kuin pisara on osa merta, olin pisara meressä. Kun pisara yhdistyy mereen, ei sitä voi merestä erottaa, silti meri koostuu pisaroista. Ilman pisaroita ei ole merta.

Aika ajaton kului. Elämänmeri muutti muotoaan ja myös minä muutuin. Irtosin kaikkeudesta ja tulin erilliseksi.

Olin rikki, keskeneräinen olin, haavoitettu ja arka. Juoksin pakoon pelkojani. Juoksin ja juoksin. 

Taakseni en katsonut. Mitä kauemmas juoksin, sitä enemmän etäännyin itsestäni. Tavoittelin kaikkea, mitä luulin olevani vailla. Rakkautta, rahaa, valtaa ja voimaa, kauneutta, ystävyyttä, tietoa, taitoa. 

Janosin kokemuksia ja elämyksiä. Mitä enemmän sain, sitä enemmän olin vailla. Pääsin pitkälle, jopa niin kauas, että hukkaisin kaikista tärkeimmän, itseni, sisimpäni, jumaluuden, totuuden, kauneuden ja hyvyyden.

Etsin itseäni uskonnoista, etsin ihmisistä, perheestä, hain tieteenaloista, etsin taiteesta, hiljaisuudesta, vaihtoehtoliikkeistä, ääri-ilmiöistä, matkustin maailman ääriin vain havaitakseni kaiken turhaksi. En ollut missään niistä. Olin tyhjä ja tyhjyydessäni kaipausta täynnä.

Lopulta juostuani tarpeeksi, tietämättä, mistä etsiä ja mitä etsiä, pysähdyin. Katsoessani itseäni, huomasin, että olin jälleen tullut pieneksi. Katsoin taakseni ja äkkiä oivalsin kaiken tapahtuneen olleen minulle tarpeen. 

Kokemukseni ihmisenä olivat osa suurta näytelmää, jossa jokaisella on oma rooli. Kaikki kanssanäyttelijäni ovat tehneet loistavaa työtä minun onnistumiseni eteen. Ilman heitä oma osani olisi ollut mahdotonta suorittaa. Tajusin lahjan, jonka oli heiltä ja elämältä itseltään saanut. 

Aloin keriä kokemuksiani, kaikkea maailmasta oppimaani auki. Kun lopetin haparoimasta ylös, alas, sivuille, eteen ja taakse, huomasin turhan vähitellen haihtuvan ympäriltäni ja tulin itseeni. Aloin hieman ymmärtää matkaani alkumerestä tähän päivään.

Siitä, joka kerran olin, on tänään, tässä ja nyt, jäljellä sama pisara, se ydin, joka tekee minusta ainutlaatuisen. Ajoittain tunnistan yhteyden alkumereen, joskus löydän sisältäni jumaluuden, hyvyyden, kauneuden ja totuuden. Tosinaan ymmärrän hennosti paikkani kaikkeudessa ja tunnen olevan osa merta, jota syvällä sisimmässäni ikävöin.

Aika ajaton kuluu. Matkani jatkuu. Kiire on poissa. Meri odottaa minua. Se on ajaton.