Miksi puita on kaksi?

Olin viikonlopun Vedic art –maalauskurssilla. Ystäväni kertoi tästä ruotsalaisen Curt Källmanin kehittämästä ikivanhaan Veda-tietouteen perustuvasta menetelmästä vuonna 2005.  Aluksi olin hyvin epäileväinen, sillä en pidä itsenäni mitenkään taiteellisena ja muistan kouluaikojen kuvistunnitkin vielä hyvin. Mallista piirrettiin ja näköistä ei tullut.

Vedic artissa ei tarvitse osata maalata. Se on pikemminkin leikkiä värien kanssa. Tai ei se leikkiäkään ole, vaan ehkä se on enemmänkin matka. Joskus se on jopa aika vakavaa ja leikillisyys tuntuu olevan melko kaukana. Niin kuin tällä kurssilla.

Olen osallistunut kursseille säännöllisesti muutamia kertoja vuodessa vuodesta 2006 alkaen. Vedic artin peruskurssivaiheessa saadaan kolmena viikonloppuna yhteensä 17 prinsiippiä, jotka toimivat maalaamista ohjaavina. Opetukset toimivat kuitenkin jossain taustalla ja ne eivät sinänsä määritä tekemistä. Ne voivat kuitenkin auttaa maalaamisessa ja kaikista ihmeellisintä on, että ne alkavat näyttäytyä myös elämässä.

Peruskurssien jälkeen on mahdollista kerrata peruskursseja ja käydä erilaisia jatkokursseja. Minulla on onni saada olla aivan loistavan opettajan, Sirpa Ylhäisen ohjauksessa. Hän räätälöi jatkokurssien luento-osuudet täsmänä ryhmän tarpeisiin.

Maalatessa ei siis tietoisesti yritetä mitään. Saattaa olla, että samoja maalauksia jatketaan maalauskerroista toiseen. Maalatessa tunnustellaan omia tunteita ja tehdään sukelluksia oman mielen hiljaisuuteen. 

Maalauksia katsellaan ja jossain vaiheessa ne alkavat puhua sinulle. Pystyt sukeltamaan maalauksen maailmaan ja se kertoo sinulle, mitä voisi koettaa seuraavaksi. Mitä pitäisi korostaa, häivyttää, ottaa esille, poistaa…

Jossain vaiheessa alat ymmärtää, mistä maalauksessa on kysymys. Tajuat, mitä se haluaa sinulle ilmentää. Mitä se haluaa sinulle näyttää? Silloin tapahtuu kummia. Alat nähdä. Silloin tunnet ja tiedät, että ollaan merkittävässä kohdassa. Maalaus herää sinulle eloon.

Saatat tarvita lisätä vain pari viivaa ja se on valmis. Maalaus valmistuu lopullisesti joskus melkein katsomalla ja oivaltamalla. Ei tarvita edes niitä viivoja, pelkät värit ilman esittävää ilmiasua riittävät. 

Oma prosessi on minulle tärkeää, ei niinkään se, millainen lopputuloksesta muodostuu. On tosin mukavaa saada joskus signeeratakin joku teos. 

Täällä kerralla jatkoin useita maalauksia. Yksi niistä oli kooltaan pieni, vain 20 x 20 cm. Siihen alkoi jo viime kurssilla ilmestyä kaksi puuta. Katselin maalausta ja tulin hyvin surulliseksi, vaikka puut olivat kukassa olevia hedelmäpuita. Maalauksessa oli selvästi kevät, mutta sen surumielisyys tuntui ristiriitaiselta. Katselin sitä kauan ja annoin tunteen tehdä minussa työtään.

Pieni vakoinen täplä maalauksen alareunassa kiinnitti huomioni. Katselin sitä tarkemmin ja huomasin sen olevan lintu. Korostin sen muotoa niin, että muutkin voisivat nähdä saman kuin itse näin. Sitten ymmärsin, miksi olin niin surumielinen. Tajusin maalauksen kertovan sen, mitä jo tiesin. Silloin syntyi maalauksen nimi: Viimeinen kevät. 

Yhden puun olisin ymmärtänyt. Niitä on kuitenkin kaksi. 

Suvun vaietut tarinat

Perhekonstellaation avulla päästään käsiksi ja tehdään näkyväksi ylisukupolvisesti vaikuttavia asioita. Perhekonstellaatiotyöpajoihin osallistuminen on saanut minut miettimään ja selvittämään omaan sukuuni kuuluvia tarinoita.

Miksi joitakin tarinoita kerrotaan mielellään sukujuhlissa ja muuallakin. Miksi joistakin tarinoista visusti vaietaan? Osa tarinoista pyrkii esille vuosien, joskus vuosikymmenien jälkeen. Jotkut asiat ovat niin kipeitä, että niiden päähenkilöiden pitää kuolla ennen kuin tarinat pystytään avaamaan. Silloinkin hiljaa ja pienelle porukalle. Veikkaan, että osa tarinoista menee haudan poveen ihmisten siirtyessä mananmaille. Tai meneekö sittenkään?

Mistä johtuu, että tietyt sairaudet, kuten vaikka isäni suvussa päihdeongelmat ja äidin puolella muistisairaudet, tuntuvat siirtyvän sukupolvelta toiselle? Samaa voi ihmetellä muissakin asioissa. Miten eri sukupolvien äitien lapset eri syistä päätyvät toisten, vaikkakin turvallisten aikuisten, kasvattamiksi? Mistä johtuvat erimielisyydet sisarusten välillä? Miksi joku eristäytyy? Toinen sanoutuu irti sukulaissuhteista? Kolmas haluaa ylläpitää yhteyttä?

Voisiko syy löytyä suvun ja perheen vaietusta tarinoista? Siitä surusta, jolle ei ollut tilaa keskenmenon, raskaudenkeskeytyksen, lasten kuoleman tai sairauksien kohdatessa. Häpeästä, inhosta, voimattomuudesta, kivusta, kun joutui lapsena sukulaisen raiskaamaksi. Lapsista, jotka syntyivät vahingossa, lehtolapsista tai niistä, jotka eivät koskaan syntyneet, vaikka heitä kovasti toivottiin. Lapsista, jotka eivät täyttäneet vanhempien toiveita. Lapsista, joista tuli vanhempiensa huoltajia. Huolesta, kun turhaan odotti jotakuta kotiin palaavaksi. 

Epätietoisuudesta ja surusta, kun sairaus tarttui kovin käsin perheenjäseniin tai kuolema vei äkisti hautaan. Monta kertaa. Taas ja taas. Vastuusta, joka lankesi kannettavaksi liian varhain. Taloudellisesta ahdingosta ja pelosta, joka siirtyi ilman sanoja. Tuskasta ja surusta, joka valui lapsiin äidinmaidossa tai kulki näkymättömiä siltoja pitkin isien hartioilta lasten kannattavaksi. Kärsimyksestä, joka oli läsnä, mutta piilossa. Sanattomana.

Nöyrtymisestä elämän pakottaessa perheen maantielle. Pakkohuutokaupasta. Konkurssista. Pula-ajasta. Sodasta. Rintamakarkuruudesta. Vankilatuomioista. Kännissä ajamisesta. Murhasta. Mielisairaalaan unohtamisesta. Avioeroista. Uskottomuudesta. Perheväkivallasta. Kun piti paeta. Lähteä kotoa, kotiseudulta, kotimaasta.

Niistä pienistä hetkistä, vuosista ja vuosikymmenistä, kokonaisista ihmiselämistä.Kun tiesi, että kaikki ei ole kunnossa, mutta sille ei ollut sanoja. Kun asioista ei puhuttu. Koska ei voitu. Ne olivat liian kipeitä. Kun vaikeneminen oli keino selvitä.

Kaikki edellä kuvaamani asiat ovat osa minua, osa sukuni vaiettuja tarinoita. Minulle ne ovat alkaneet avautua ja puhua uudella tavalla. Ne eivät enää ole vaiti, vaan niin uskomatonta kuin se onkin, tarinoiden takaa voi löytyä rakkaus. Sen olen saanut kokea toistuvasti. 

PS. Perhekonstellaatio-työpajoja pidetään säännöllisesti Kiehisessä. Tsekkaa tapahtumakalenterista lisää, jos ylisukupolviset asiat kiinnostavat. 

Naapuriystävät

Tänä ystävänpäivänä haluan kertoa, että meitä on siunattu mahtavilla naapureilla, luulisin, että maailman parhailla.

Mielessä ovat lukemattomat kerrat, jolloin

• istuttiin lettukahveilla

• nautittiin lasi jos toinenkin kotiviiniä

• käytiin lainaamassa munia, jauhoja tai milloin mitäkin

• etsittiin romukasasta sopivia rautaputkia, sylintereitä tai ties mitä

• pelattiin tuntikausia lautapelejä

• suunniteltiin pahkajuhlia, tervattiin tai muuten huollettiin pahkaa, pidettiin pahkajuhlia

• itkettiin ja naurettiin

• pelattiin ulkopelejä

• kasteltiin toistemme kukkia

• vahdittiin toistemme koteja, kun toiset olivat matkoilla

• käytiin kysymässä neuvoja - erityisen usein käsitöihin

• lapset kävivät ihmettelemässä lemmikkejä

• annettiin ja saatiin mitä parasta naapuriapua

• ohikulkiessa pysähdyttiin vaihtamaan muutama sana ihan muuten vain

• reissuiltiin

• voitiin olla avuksi toisillemme

• juhlittiin

• mökkeiltiin

• tehtiin risuaitaa, keitettiin tervaa, askarreltiin enkeleitä, painettiin paitoja, tehtiin körpäkkää, sidottiin lyhteitä…

• jaettiin iloja ja huolia

• syötiin lämpimäisiä

• heilautettiin kättä ohikulkiessa

• annettiin kyytiä junalle

• muisteltiin menneitä 

Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta ystävyydessä eivät ikävuodet paina. 

Naapuruusystävyydessä on tavallaan menossa jo kolmas sukupolvi. Omat lapset ovat varttuneet aikuisiksi ja naapurin lapsenlapsetkin ovat tulleet tärkeiksi. Onni on hyvät naapurit. Ystävyydessä iällä ei ole väliä.

Suurella kiitollisuudella ajattelen tänään naapuruusystävyyttä, joka lahjaksemme on annettu. Heidän kanssaan on ystävänpäivä ihan joka päivä.

Hyvää ystävänpäivää kaikille ihan joka päivä! 

Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 1. omat vanhemmat

Miten olla parisuhteessa ja perheessä itsenäinen ja riippumaton, missä määrin se on tarpeen tai hyväksi? Ovatko riippuvuus ja itsenäisyys toistensa vastakohtia? Nyt mentiin ikuisuuskysymyksiin, joita on paljon pohdittu ja vielä pohditaan jatkossakin. Jokainen taitaa joutua niiden eteen jossain elämänvaiheessa.

Lasten aikuistuminen on yksi vaihe, jossa nämä tulevat vastaan ja samaan ajankohtaan sattuu usein omien vanhempien ikääntyminen ja sitä kautta hoivan ja huolenpidon tarpeen lisääntyminen. Toiseen suuntaan tulisi osata antaa vapautta ja olla kuitenkin käytettävissä tarvittaessa. 

Omien vanhempien suuntaan saattaa joutua puuttumaan omaisen elämään uudella tavalla, joka muuttaa suhteen laadun perinpohjaisesti. Entisestä huolenpitäjästä ja vallankäyttäjästä tulee tarvitsija. Erityisen pulmallista tietysti on, jos vanhemman on vaikea pyytää tai hyväksyä apua.

Hyvä on puhua arvoista, kuten itsemääräämisestä. Arkiset ongelmat ovat kuitenkin hyvin käytännönläheisiä, kuten, miten taata lääkkeiden ottaminen, jos henkilö ei itse muista siitä huolehtia ja ei halua ottaa vastaan apua. Itsenäiseen elämään tottuneen muistisairaan kanssa neuvottelu on oma lukunsa.

Pitäisikö hoitamiseen sitten osallistua aktiivisesti vai jättäytyä suosiolla syrjään. Sekin on ratkaistava, kun asuu toisella paikkakunnalla ja erityisesti, jos omainen on tottunut turvautumaan lähimpänä asuvaan. 

Hoitaja saattaa kuitenkin kuormittua hoitoisuuden lisääntyessä ja muistisairaskin pystyy hyvin helposti tunnistamaan tunnetiloja. Hänen avuttomuuttaan sekä pahaa oloa lisää vaivaksi olemisen tunne. Tilanne ei silloin ole kenenkään kannalta paras mahdollinen.  

Perheen puhumattomat asiat aktivoituvat helposti vanhempien ikääntyessä ja vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään. Kyse kai keski-iässäkin on siitä, ketä on rakastettu enemmän tai ylipäätään, onko rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia ollut riittävästi ja onko lapsia kohdeltu tasa-arvoisesti. Tunnistan hyvin nämä kysymykset. 

Nuorille vinkiksi, että äidin/isän murha (huom. kyse on kuvainnollisesta irtiotosta) kannattaisi tehdä hyvissä ajoin, jotta pystyy muuttuneessa vanhuuden tilanteessa antamaan anteeksi menneisyydelle ja luomaan viimeistään silloin lämpimän suhteen vanhempaansa. Tunnistan hyvin, ettei se ole kovinkaan helppoa erityisesti, jos äiti on ollut liian vahva ”murhattavaksi”.

Itse onnistuin väistelmään tätä murha-asiaa kauan ja pystyin työstämään sitä perusteellisemmin vasta keski-iässä. Armollisuus omille vaatimuksille pitänee pitää mielessä ja hyväksyä riittävän hyvä suhde ja sovinto. Ja niitäkään ei tarvitse tehdä muualla kuin omassa mielessä. Joskus se muuten onkin mahdotonta ja sen joutuu vain hyväksymään. 

Jokainen on tehnyt ja voi tehdä vain parhaansa käytettävillä resursseilla niin menneisyydessä kuin nytkin. Ja se on riittävästi. 

Kelpaanko?

Olen kasvanut perheessä, jossa työtä arvostettiin. Mummoni oli minulle hyvin läheinen ja hän hoiti minua äitini opiskellessa. Mummo hoiti muutamaa lehmää, leipoi, kasvatti kasveja ja keräsi luonnonantimia. Omalla työllään hän rahoitti kahden lapsensa opiskelua oppikoulussa. Hän jos kuka tiesi, miten tehdään työtä. Hän myös arvosti työntekoa yli kaiken ja tottakai sieltä myös minulle on välittyi tätä kulttuuria.

Työn lisäksi toinen hyväksytyksi tulemisen keino lapsena oli opiskelussa menestyminen. Koska äitini oli opettaja, se olisi ollut perheessämme erityisen tärkeää. Harmi vain, että olin keskitasoinen opiskelija ja opiskelusta ei erityismainintoja tullut. 

Lapsena oli usein tunne, etten ole riittävän hyvä. Aina joku oli parempi työn tekemisessä, ahkerampi, nopeampi tai huolellisempi. Koulussa oli sama juttu. Ehkä sen vuoksi pitkään aikuisiälläkin koin usein äitini kommentit arvosteluna. Isälle kelpasin sellaisenaan.

Huomaan puutteet ympäristössäni, kotini siisteydessä ja pihapiirin kunnossa ja tunnen ajoittain huonommuutta vertaillessani näkymää toisten koteihin. 

Sama ilmiö toistuu muissakin yhteyksissä. Huomaan siis edelleen toisinaan pohtivani, olenko kyllin hyvä.

Miehen sisar käyttää usein käyttökelpoista sanontaa, jos joku asia ei ole ihan tiptop: ”Viisas ei virka ja hölömö ei huomoo.” Olen tehnyt itseäni arvostavan päätöksen: mikä riittää itselleni, saa luvan kelvata muillekin. Aika usein jopa muistan sen. Itsessäni oleva syyllistymiselle herkkä tarttumapinta alkaa näköjään pikkuhiljaa muuttua tefloniksi. 

Voin nykyisin kiittää mummoa ja äitiä: arvostan edelleen työtä ja opiskelua. Mummon yksi lempisanonta oli ”Työ ei tekevälle käsiin tartu”, eikä se tosiaan tartu. Pidän fyysisen työn tekemisestä ja erityisesti puiden tekeminen on mukavaa. Liekö sitten vieläkin äidille pärjäämisen näyttämistä, että opiskelen edelleen jatkuvasti jotakin. Ja sekin on mukavaa. 

Voisin arvostaa enemmän isäni ominaisuuksia itsessäni ja tehdä tietoisesti tilaa ilolle ja hauskuudelle elämässäni. Haluaisin hänen tavoin osata välittää ehdotonta hyväksyntää ja arvostusta arkisissa kohtaamisissa.