Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 1. omat vanhemmat

Miten olla parisuhteessa ja perheessä itsenäinen ja riippumaton, missä määrin se on tarpeen tai hyväksi? Ovatko riippuvuus ja itsenäisyys toistensa vastakohtia? Nyt mentiin ikuisuuskysymyksiin, joita on paljon pohdittu ja vielä pohditaan jatkossakin. Jokainen taitaa joutua niiden eteen jossain elämänvaiheessa.

Lasten aikuistuminen on yksi vaihe, jossa nämä tulevat vastaan ja samaan ajankohtaan sattuu usein omien vanhempien ikääntyminen ja sitä kautta hoivan ja huolenpidon tarpeen lisääntyminen. Toiseen suuntaan tulisi osata antaa vapautta ja olla kuitenkin käytettävissä tarvittaessa. 

Omien vanhempien suuntaan saattaa joutua puuttumaan omaisen elämään uudella tavalla, joka muuttaa suhteen laadun perinpohjaisesti. Entisestä huolenpitäjästä ja vallankäyttäjästä tulee tarvitsija. Erityisen pulmallista tietysti on, jos vanhemman on vaikea pyytää tai hyväksyä apua.

Hyvä on puhua arvoista, kuten itsemääräämisestä. Arkiset ongelmat ovat kuitenkin hyvin käytännönläheisiä, kuten, miten taata lääkkeiden ottaminen, jos henkilö ei itse muista siitä huolehtia ja ei halua ottaa vastaan apua. Itsenäiseen elämään tottuneen muistisairaan kanssa neuvottelu on oma lukunsa.

Pitäisikö hoitamiseen sitten osallistua aktiivisesti vai jättäytyä suosiolla syrjään. Sekin on ratkaistava, kun asuu toisella paikkakunnalla ja erityisesti, jos omainen on tottunut turvautumaan lähimpänä asuvaan. 

Hoitaja saattaa kuitenkin kuormittua hoitoisuuden lisääntyessä ja muistisairaskin pystyy hyvin helposti tunnistamaan tunnetiloja. Hänen avuttomuuttaan sekä pahaa oloa lisää vaivaksi olemisen tunne. Tilanne ei silloin ole kenenkään kannalta paras mahdollinen.  

Perheen puhumattomat asiat aktivoituvat helposti vanhempien ikääntyessä ja vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään. Kyse kai keski-iässäkin on siitä, ketä on rakastettu enemmän tai ylipäätään, onko rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia ollut riittävästi ja onko lapsia kohdeltu tasa-arvoisesti. Tunnistan hyvin nämä kysymykset. 

Nuorille vinkiksi, että äidin/isän murha (huom. kyse on kuvainnollisesta irtiotosta) kannattaisi tehdä hyvissä ajoin, jotta pystyy muuttuneessa vanhuuden tilanteessa antamaan anteeksi menneisyydelle ja luomaan viimeistään silloin lämpimän suhteen vanhempaansa. Tunnistan hyvin, ettei se ole kovinkaan helppoa erityisesti, jos äiti on ollut liian vahva ”murhattavaksi”.

Itse onnistuin väistelmään tätä murha-asiaa kauan ja pystyin työstämään sitä perusteellisemmin vasta keski-iässä. Armollisuus omille vaatimuksille pitänee pitää mielessä ja hyväksyä riittävän hyvä suhde ja sovinto. Ja niitäkään ei tarvitse tehdä muualla kuin omassa mielessä. Joskus se muuten onkin mahdotonta ja sen joutuu vain hyväksymään. 

Jokainen on tehnyt ja voi tehdä vain parhaansa käytettävillä resursseilla niin menneisyydessä kuin nytkin. Ja se on riittävästi.