24. toukokuuta 2020

Salliiko uusi normaali ikäihmisen vierailut?


Tämän kevään koronaeristys on sujunut itseltäni melko hyvin. Uusia taitoja on ollut pakko opetella, jotta etätyö on ollut mahdollista. Ikäihmisten tilanne on kuitenkin ollut hankala käsitellä.

Työ on muuttunut ja kaipaan sen suhteen normaalia arkea, jossa terapiavastaanotto ja työnohjaukset voitaisi pitää lähitapaamisina. Poikkeustilanteen etävastaanottoineen myös asiakkaat ovat ottaneet yllättävänkin hyvin. Yhteydet ovat välillä heikkoja ja toisinaan joudutaan turvautumaan puhelimeen videoyhteyden pätkimisen takia.

Harjoitusten tekeminen on hankalampaa, silti alun tyrmistyksen jälkeen myös terapiat ovat alkaneet edetä. Voidaan jo puhua muustakin kuin koronasta.


Hallitus puhuu uudesta normaalista. Siihen kai me, asiakkaani ja minä, olemme astuneet, kuten koko maailma.

Eristäytyminen ei ole muuttanut omaa arkeani kovin paljon. Toki kaupassa käynnit ovat harventuneet, kylässä ei käydä ja meillä ei käy vieraita.

Onko tämä uusi normaali?

Hygieniaan tietysti kiinnitetään enemmän huomiota. Sairaanhoitajana se ei ole tuottanut vaikeuksia. 

Ikäihmisten eristys on mietityttänyt todella paljon. Pohjois-Karjalassa ei ole todettu uusia koronatapauksia neljään viikkoon. Se on pitkä aika.

Siihen olen sopeutunut, etten pääse hoivakotiin äitiäni tapaamaan. Asiassa helpottaa kovasti se, ettei äiti osaa enää läheisiään kaivata.


Millaisen riskin voin kotona asuvien läheisteni kanssa ottaa. Uskallanko käydä kylässä ja kutsua noin kerran kuussa meillä vierailemaan tottunutta ikäihmistä viikonloppua viettämään?

Helpompaa on, jos perheessä on kaksi ikäihmistä. Voi edes jutella päivittäin jonkun kanssa. Yksinasuvalla kaikki on toisin.

Millaista elämää se on, jos yksinasuva ei voi tavata ketään? Läheinen sanoi, ettei se ole elämää ensinkään. Talviaika on hänelle muutoinkin vaikeaa ja kesää on odotettu hartaasti. Että pääsisi maalle ja muiden seuraan.

Niinpä teimme päätöksen ja pyysimme läheistä viikonlopuksi käymään. Hän on kykenevä itsenäiseen päätöksentekoon ja riskit puhuttiin läpi moneen kertaan. Voi sitä onnea, kun hän pääsi käymään puutarhalla valitsemassa ihan itse kesäkukkia parvekkeelle. Pääsi tekemään puutarhakasvien tarkastuksen mökillä ja juomaan kahvit rannassa.


Ehkä hän vierailun turvin jaksaa taas paremmin hiljaiseloa.

Viikko on mennyt, eikä kukaan meistä ole kipeä. Riskinotto taisi kannattaa.

Silti vähän mietin. Oliko se viisasta? Entä, jos olenkin taudin kantaja ja hän sairastuu? Miten silloin tulen itseni kanssa toimeen?

Pitääkö minun tulevaisuudessa jatkuvasti miettiä ketä voin tavata ja ketä en? Mitä on vastuullinen käytös? Mitä on ihmisarvoinen elämä?

Onko tämä uusi normaali?

Joillekinhan tämä tila on arkea eri sairauksien vuoksi. Heille se on ollut arkea ehkä vuosia. Siihen en edes osaa tätä uutta normaaliani verrata.



Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä