Tämän kevään
koronaeristys on sujunut itseltäni melko hyvin. Uusia taitoja on ollut pakko
opetella, jotta etätyö on ollut mahdollista. Ikäihmisten tilanne on kuitenkin ollut
hankala käsitellä.
Työ on
muuttunut ja kaipaan sen suhteen normaalia arkea, jossa terapiavastaanotto ja
työnohjaukset voitaisi pitää lähitapaamisina. Poikkeustilanteen etävastaanottoineen
myös asiakkaat ovat ottaneet yllättävänkin hyvin. Yhteydet ovat välillä heikkoja
ja toisinaan joudutaan turvautumaan puhelimeen videoyhteyden pätkimisen takia.
Harjoitusten
tekeminen on hankalampaa, silti alun tyrmistyksen jälkeen myös terapiat ovat
alkaneet edetä. Voidaan jo puhua muustakin kuin koronasta.
Hallitus
puhuu uudesta normaalista. Siihen kai me, asiakkaani ja minä, olemme astuneet,
kuten koko maailma.
Eristäytyminen
ei ole muuttanut omaa arkeani kovin paljon. Toki kaupassa käynnit ovat
harventuneet, kylässä ei käydä ja meillä ei käy vieraita.
Onko tämä
uusi normaali?
Hygieniaan
tietysti kiinnitetään enemmän huomiota. Sairaanhoitajana se ei ole tuottanut vaikeuksia.
Ikäihmisten
eristys on mietityttänyt todella paljon. Pohjois-Karjalassa ei ole todettu
uusia koronatapauksia neljään viikkoon. Se on pitkä aika.
Siihen olen
sopeutunut, etten pääse hoivakotiin äitiäni tapaamaan. Asiassa
helpottaa kovasti se, ettei äiti osaa enää läheisiään kaivata.
Millaisen
riskin voin kotona asuvien läheisteni kanssa ottaa. Uskallanko käydä kylässä ja
kutsua noin kerran kuussa meillä vierailemaan tottunutta ikäihmistä viikonloppua
viettämään?
Helpompaa on,
jos perheessä on kaksi ikäihmistä. Voi edes jutella päivittäin jonkun kanssa. Yksinasuvalla
kaikki on toisin.
Millaista
elämää se on, jos yksinasuva ei voi tavata ketään? Läheinen sanoi, ettei se ole
elämää ensinkään. Talviaika on hänelle muutoinkin vaikeaa ja kesää on odotettu
hartaasti. Että pääsisi maalle ja muiden seuraan.
Niinpä
teimme päätöksen ja pyysimme läheistä viikonlopuksi käymään. Hän on kykenevä itsenäiseen
päätöksentekoon ja riskit puhuttiin läpi moneen kertaan. Voi sitä onnea, kun
hän pääsi käymään puutarhalla valitsemassa ihan itse kesäkukkia parvekkeelle. Pääsi
tekemään puutarhakasvien tarkastuksen mökillä ja juomaan kahvit rannassa.
Ehkä hän
vierailun turvin jaksaa taas paremmin hiljaiseloa.
Viikko on
mennyt, eikä kukaan meistä ole kipeä. Riskinotto taisi kannattaa.
Silti vähän
mietin. Oliko se viisasta? Entä, jos olenkin taudin kantaja ja hän sairastuu?
Miten silloin tulen itseni kanssa toimeen?
Pitääkö minun
tulevaisuudessa jatkuvasti miettiä ketä voin tavata ja ketä en? Mitä on
vastuullinen käytös? Mitä on ihmisarvoinen elämä?
Onko tämä
uusi normaali?
Joillekinhan
tämä tila on arkea eri sairauksien vuoksi. Heille se on ollut arkea ehkä vuosia.
Siihen en edes osaa tätä uutta normaaliani verrata.
Jos haluat
lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin
Facebook-sivuista täältä.