Hoitaja soitti hoitokodista yhtenä lokakuisena sunnuntaina ja kertoi äidin tilanteen huonontuneen. Lupasin mennä käymään samana iltana. Meninkin ja siellä äiti makasi omassa sängyssään. Katsekontaktia häneen oli vaikeaa saada, samalaista oli tosin ollut jo aiemminkin. Äidin hengitys ei ollut tasaista ja siinä näkyi jonkinlainen työläys. Vaikutti, että hän veti ilmaa sisään ja sitten ikään kuin pidätti hengitystä hetken ennen kuin ilma vapautui pois keuhkoista uloshengityksen mukana. Äidistä näki, että nyt hän oli siirtynyt elämän viimeiseen vaiheeseen, siihen, jossa elämä alkaa lopullisesti hiipua pois.
Soittelin äidin
veljelle ja viestittelin omille sisaruksilleni. Hoitokodissa sanoin, että saapi
soitella mihin aikaan vaan, jos käännös huonompaan tulee.
Maanantaina
oli pitkä päivä töissä ja soitin hoitokotiin illalla. Tilanne oli ennallaan. En
mennyt käymään.
Tiistaina menin käymään. Äiti oli kutistunut
entisestään. Hengitys oli tuskaista ja näytti, että äidillä on kipuja, vaikka hänellä
oli kipulaastari ja hän sai lisäksi vahvaa nestemäistä kipulääkettä pari kertaa
päivässä. Äidillä oli lyhyitä hengityskatkoja jatkuvasti. Kaikesta näki, että
elinaikaa oli jäljellä vähänlaisesti.
Lähetin
sisarilleni viestin, että nyt äidin elämänlanka on tosi lyhyt. Soitin myös
omille Etelä-Suomessa asuville tyttärilleni ja kerroin tilanteesta.
Olin
keskiviikkona töissä vain sen verran, että peruin loppuviikon tapaamiset. Oli
aika vaikeaa perua. Mietin, millaisen viestin kirjoittaisin. Tuntui, että
pitäisi jotenkin selittää. En voinut kirjoittaa, että olin sairas, koska en
ollut. Sitten kirjoitin vain, että valitettavasti joudun perumaan aikasi ja
lupasin palata asiaan myöhemmin.
Varustin mukaani korin, jossa oli hieman eväitä, termospullossa teetä, voileipiä, hedelmiä sekä nenäliinapaketti ja villasukat.
Halusin olla äidin lähellä. Silittelin äidin hiuksia ja käsiä. Äiti tarttui vielä käteeni ja pitikin tiukasti. Tottakai tiedän, että hänen otteensa oli refleksinomaista, ei tahdonalaista. Ote se silti oli ja tuntui kosketukselta. Toivon, että äitikin aisti kosketuksen.
Juttelin
äidille kaikenlaista, mitä mieleen tuli. Kostutin hänen huuliaan, pistin
huulirasvaa ja juotin välillä vettä, välillä mehua. Syötin äidille sosemaista
ruokaa ja hän söi vielä ihan hyvin. Hoitajat kävivät tekemässä varsinaiset
hoitotoimenpiteet. Olin koko ajan läsnä ja katsoin, kuinka ammattitaitoisesti
homma heiltä sujui. Katsoin äidin kehoa, jota sairaus oli väännellyt ja
jäykistänyt. Äiti oli niin avuton ja toisten armoilla. Hän vahva ja itsellinen
nainen. Siinä hän makasi ja teki yksinäistä matkaa kohti kuolemaa.
Hoitajat
kysyivät, haluaisinko kahvia. Ei kiitos. Minulla oli oma termospulloni ja
siellä teetä.
Tyttäreni
olivat yhteydessä ja kertoivat, että olivat luulleet jo valmistautuneensa
mummon kuolemaan, mutta huomaisivat, että eivät tainneet ollakaan. He halusivat
tulla paikalle torstaina, jos vielä ennättäisivät nähdä mummonsa elossa.
Äiti tuntui
rauhoittuvan yötä kohti mentäessä. Olin paikalla yökön tulemiseen saakka ja
läksin kotiin yöksi. Ihmeekseni nukuin yön ihan hyvin.
Torstaiaamuna
palasin äidin luokse korini kanssa. Äidin vointi oli melko lailla ennallaan.
Tanssi oli
ollut äidille tärkeä harrastus useiden vuosikymmenten ajan. Soitin äidille
kännykästä tanssimusiikkia. Välillä kokeilin soittaa virsiä, joiden tiesin
olevan äidille tärkeitä. Ei sen kummemmin virret kuin kevyempikään musiikki
tuntunut enää löytävän reittiä hänen tajuntaansa. Välillä äiti koetti sanoa
jotain, mutta sanoista ei oikein saanut selvää, ne katkesivat kesken
hengityskatkojen aikaan tai olivat muutoin vaikeasti tulkittavia.
Jonkinlaista
kasvonpiirteiden terävöitymistä alkoi tapahtua iltapäivän kuluessa. Ruoka ei
enää oikein mennyt. Hoitajat kävivät kuivituskierroksilla, välillä joku toi
uutta juotavaa. Yksi sairaanhoitaja kävi kysymässä, haluaisinko huoneeseen
television. Minua nauratti. Hän varmasti ihmetteli, miten aikani siellä kului,
kun ei ollut mitään tekemistä. Ei, en missään tapauksessa halunnut. Minulla oli
kaikki hyvin huoneessa äidin kanssa. Minä vain olin siellä. Se riitti ja siinä oli kaikki
tarpeellinen.
Äiti, minun
äitini ja minä. Meidän suhteemme ei ollut maailman helpoin. Tämä saattomatka
oli minulle hyvin tärkeä. Ajattelin suhdettamme ja syitä, miksi se oli ollut
sellainen kuin oli. Ymmärsin siitä paljon, enemmän kuin aiemmin. Sain äitiin
kolme kertaa hyvin syvän ja voimakkaan katsekontaktin, joka kesti jokaisella
kerralla kauan. Se oli sielujen kosketus. Noiden päivien aikana, siinä elämän
ja kuoleman kohtaamisen rajan lähestyessä, ajassa, jonka sain viettää yhdessä
äitini kanssa, tapahtui kaikki oleellinen. Suhteemme tuli ehjäksi ja
kokonaiseksi. Mitään ei jäänyt kesken.
Olin jälleen
yökön tultua lähdössä kotiin nukkumaan, kun äidin hengitys kävi vaikeammaksi. Jäin
sittenkin paikalle. Tyttäreni olivat ajelemassa Itä-Suomeen päin ja soitin
heille, että voisi olla hyvä ajella suoraan hoitokotiin.
Nostin äidin
sängynpäätyä ylemmäs ja tarjosin hänelle juomista. Katsoin kuinka hänen niin
tutut piirteensä ja eleensä vielä muistuttivat siitä äidistä, joka ei ollut
sairas. Kuinka hän kielellään lipaisi huuleltaan mehupisaran. Näin huulessa
olevan pienen sinertävän kohdan, joka siinä oli ollut vuosikymmeniä. Tunsin
tuon eleen. Siellä äiti oli edelleen sairauden alla.
Silittelin äidin
käsiä. Iho oli pehmeä ja lämmin. Kosketus tuntui hyvältä. Silittelin äidin
hopeanharmaita sileitä hiuksia. Kyynel vierähti poskelleni. Kerroin äidille
ties kuinka monennen kerran, että hän voisi lähteä kun olisi siihen valmis. Välillä
patjan moottori hurahti ja liikutti patjassa olevaa ilmaa, että kehon paine ei
aiheuttaisi iholle painaumia.
Ryppy äidin
otsassa alkoi jälleen nousta esiin ja hengitys muuttui vaivalloisemmaksi. Pyysin hoitajaa
antamaan lisää kipulääkettä yötä vasten. Tytöt tulivat illalla n. klo 22.30 ja
siihen mennessä äidin tilanne oli kipulääkkeen ansioista rauhoittunut. Hengityskatkoja
tosin oli paljon. Tytöt kysyivät, kuinka pitkiä hengityskatkot voisivat olla.
Sanoin, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa ne tulisivat varmaankin
pitenemään. Läksimme kotiin yöksi.
Minua ei oikein nukuttanut ja lähdin heti aamusta äidin luokse. Äidin kasvonpiirteet olivat yönseutuna terävöityneet. Käsien ote oli hervonnut, eikä niissä ollut enää jäljellä refleksinomaista otetta. Puhetta ei tullut. Välillä hän kuitenkin avasi silmänsä. Hoitajat tekivät aamupesut ja vaihtoivat lakanatkin. Muutamat hoitajat kävivät jättämässä äidille jäähyväiset. Se tapahtui kauniisti ja hienotunteisesti.
Tytöt
tulivat. Klo 11 oli lounasaika. Äidille oli tuotu marjasmootie. Tarjosin sitä
pienen kulauksen nokkamukista. Äiti nielaisi. Vähän sen jälkeen hänelle tuli
kauhistunut ilme, silmät olivat apposenauki ja vaikutti, että hän alkaa
oksentamaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän lopetti hengittämästä. Katsoin
kelloa, sillä tiesin, että kuolinaika pitäisi ottaa. Aloimme tyttöjen kanssa
halailemaan ja meitä itketti. Sitten huomaisin, että äiti ei tosiaan hengitä,
mutta hänen silmäluomessaan näkyy sydämensyke.
Äiti oli
hengittämättä neljä minuuttia ja aloitti sitten hengittää uudelle
Tunnin kuluttua
äiti avasi silmänsä ja katsoi jonnekin kauas. Sen jälkeen hänen hengityksensä alkoi
hiljalleen vaimentua ja vaimentua, kunnes se loppui kokonaan. Kuolemanhetki oli
hyvin kaunis ja lempeä. Olin etuoikeutettu saadessani olla paikalla ja iloinen
siitä, että tyttäreni olivat myös mukana tässä nykyisin harvojen kokemassa tilanteessa.
Olimme
kolmestaan huoneessa vielä varttitunnin, jonka jälkeen kävin sanomassa
hoitajille, että äiti on perillä.
Äitini oli
sitkeä ja määrätietoinen nainen. Elämä ei lähtenyt hänestä helposti. Eihän se voi
lähteä ennen kuin elämäntehtävä on täynnä ja kaikki lukujärjestykseen merkitty
on tehty. Äiti oli loppuun saakka opettaja. Hän näytti tyttärelleni hyvin
konkreettisesti, että hengityskatko voi olla ainakin neljä minuuttia. Vielä viimeisen
opetustilanteen hän sai pitää, kun hoitajaopiskelija tuli mukaan vainajan
laittamistilanteeseen.
Kiitos
elämästä äiti ja kiitos, että sain olla kanssasi kuolemanhetkellä.