8. helmikuuta 2022

Äidin saattomatka

 

Hoitaja soitti hoitokodista yhtenä lokakuisena sunnuntaina ja kertoi äidin tilanteen huonontuneen. Lupasin mennä käymään samana iltana. Meninkin ja siellä äiti makasi omassa sängyssään. Katsekontaktia häneen oli vaikeaa saada, samalaista oli tosin ollut jo aiemminkin. Äidin hengitys ei ollut tasaista ja siinä näkyi jonkinlainen työläys. Vaikutti, että hän veti ilmaa sisään ja sitten ikään kuin pidätti hengitystä hetken ennen kuin ilma vapautui pois keuhkoista uloshengityksen mukana. Äidistä näki, että nyt hän oli siirtynyt elämän viimeiseen vaiheeseen, siihen, jossa elämä alkaa lopullisesti hiipua pois.

Soittelin äidin veljelle ja viestittelin omille sisaruksilleni. Hoitokodissa sanoin, että saapi soitella mihin aikaan vaan, jos käännös huonompaan tulee.

Maanantaina oli pitkä päivä töissä ja soitin hoitokotiin illalla. Tilanne oli ennallaan. En mennyt käymään.

Tiistaina menin käymään. Äiti oli kutistunut entisestään. Hengitys oli tuskaista ja näytti, että äidillä on kipuja, vaikka hänellä oli kipulaastari ja hän sai lisäksi vahvaa nestemäistä kipulääkettä pari kertaa päivässä. Äidillä oli lyhyitä hengityskatkoja jatkuvasti. Kaikesta näki, että elinaikaa oli jäljellä vähänlaisesti.



Lähetin sisarilleni viestin, että nyt äidin elämänlanka on tosi lyhyt. Soitin myös omille Etelä-Suomessa asuville tyttärilleni ja kerroin tilanteesta. 

Olin keskiviikkona töissä vain sen verran, että peruin loppuviikon tapaamiset. Oli aika vaikeaa perua. Mietin, millaisen viestin kirjoittaisin. Tuntui, että pitäisi jotenkin selittää. En voinut kirjoittaa, että olin sairas, koska en ollut. Sitten kirjoitin vain, että valitettavasti joudun perumaan aikasi ja lupasin palata asiaan myöhemmin.

Varustin mukaani korin, jossa oli hieman eväitä, termospullossa teetä, voileipiä, hedelmiä sekä nenäliinapaketti ja villasukat.

Halusin olla äidin lähellä. Silittelin äidin hiuksia ja käsiä. Äiti tarttui vielä käteeni ja pitikin tiukasti. Tottakai tiedän, että hänen otteensa oli refleksinomaista, ei tahdonalaista. Ote se silti oli ja tuntui kosketukselta. Toivon, että äitikin aisti kosketuksen.

Juttelin äidille kaikenlaista, mitä mieleen tuli. Kostutin hänen huuliaan, pistin huulirasvaa ja juotin välillä vettä, välillä mehua. Syötin äidille sosemaista ruokaa ja hän söi vielä ihan hyvin. Hoitajat kävivät tekemässä varsinaiset hoitotoimenpiteet. Olin koko ajan läsnä ja katsoin, kuinka ammattitaitoisesti homma heiltä sujui. Katsoin äidin kehoa, jota sairaus oli väännellyt ja jäykistänyt. Äiti oli niin avuton ja toisten armoilla. Hän vahva ja itsellinen nainen. Siinä hän makasi ja teki yksinäistä matkaa kohti kuolemaa.

Hoitajat kysyivät, haluaisinko kahvia. Ei kiitos. Minulla oli oma termospulloni ja siellä teetä.

Tyttäreni olivat yhteydessä ja kertoivat, että olivat luulleet jo valmistautuneensa mummon kuolemaan, mutta huomaisivat, että eivät tainneet ollakaan. He halusivat tulla paikalle torstaina, jos vielä ennättäisivät nähdä mummonsa elossa.

Äiti tuntui rauhoittuvan yötä kohti mentäessä. Olin paikalla yökön tulemiseen saakka ja läksin kotiin yöksi. Ihmeekseni nukuin yön ihan hyvin.



Torstaiaamuna palasin äidin luokse korini kanssa. Äidin vointi oli melko lailla ennallaan.

Tanssi oli ollut äidille tärkeä harrastus useiden vuosikymmenten ajan. Soitin äidille kännykästä tanssimusiikkia. Välillä kokeilin soittaa virsiä, joiden tiesin olevan äidille tärkeitä. Ei sen kummemmin virret kuin kevyempikään musiikki tuntunut enää löytävän reittiä hänen tajuntaansa. Välillä äiti koetti sanoa jotain, mutta sanoista ei oikein saanut selvää, ne katkesivat kesken hengityskatkojen aikaan tai olivat muutoin vaikeasti tulkittavia.

Jonkinlaista kasvonpiirteiden terävöitymistä alkoi tapahtua iltapäivän kuluessa. Ruoka ei enää oikein mennyt. Hoitajat kävivät kuivituskierroksilla, välillä joku toi uutta juotavaa. Yksi sairaanhoitaja kävi kysymässä, haluaisinko huoneeseen television. Minua nauratti. Hän varmasti ihmetteli, miten aikani siellä kului, kun ei ollut mitään tekemistä. Ei, en missään tapauksessa halunnut. Minulla oli kaikki hyvin huoneessa äidin kanssa. Minä vain olin siellä. Se riitti ja siinä oli kaikki tarpeellinen.



Äiti, minun äitini ja minä. Meidän suhteemme ei ollut maailman helpoin. Tämä saattomatka oli minulle hyvin tärkeä. Ajattelin suhdettamme ja syitä, miksi se oli ollut sellainen kuin oli. Ymmärsin siitä paljon, enemmän kuin aiemmin. Sain äitiin kolme kertaa hyvin syvän ja voimakkaan katsekontaktin, joka kesti jokaisella kerralla kauan. Se oli sielujen kosketus. Noiden päivien aikana, siinä elämän ja kuoleman kohtaamisen rajan lähestyessä, ajassa, jonka sain viettää yhdessä äitini kanssa, tapahtui kaikki oleellinen. Suhteemme tuli ehjäksi ja kokonaiseksi. Mitään ei jäänyt kesken.

Olin jälleen yökön tultua lähdössä kotiin nukkumaan, kun äidin hengitys kävi vaikeammaksi. Jäin sittenkin paikalle. Tyttäreni olivat ajelemassa Itä-Suomeen päin ja soitin heille, että voisi olla hyvä ajella suoraan hoitokotiin.

Nostin äidin sängynpäätyä ylemmäs ja tarjosin hänelle juomista. Katsoin kuinka hänen niin tutut piirteensä ja eleensä vielä muistuttivat siitä äidistä, joka ei ollut sairas. Kuinka hän kielellään lipaisi huuleltaan mehupisaran. Näin huulessa olevan pienen sinertävän kohdan, joka siinä oli ollut vuosikymmeniä. Tunsin tuon eleen. Siellä äiti oli edelleen sairauden alla.

Silittelin äidin käsiä. Iho oli pehmeä ja lämmin. Kosketus tuntui hyvältä. Silittelin äidin hopeanharmaita sileitä hiuksia. Kyynel vierähti poskelleni. Kerroin äidille ties kuinka monennen kerran, että hän voisi lähteä kun olisi siihen valmis. Välillä patjan moottori hurahti ja liikutti patjassa olevaa ilmaa, että kehon paine ei aiheuttaisi iholle painaumia.

Ryppy äidin otsassa alkoi jälleen nousta esiin ja hengitys muuttui vaivalloisemmaksi. Pyysin hoitajaa antamaan lisää kipulääkettä yötä vasten. Tytöt tulivat illalla n. klo 22.30 ja siihen mennessä äidin tilanne oli kipulääkkeen ansioista rauhoittunut. Hengityskatkoja tosin oli paljon. Tytöt kysyivät, kuinka pitkiä hengityskatkot voisivat olla. Sanoin, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa ne tulisivat varmaankin pitenemään. Läksimme kotiin yöksi.



Minua ei oikein nukuttanut ja lähdin heti aamusta äidin luokse. Äidin kasvonpiirteet olivat yönseutuna terävöityneet. Käsien ote oli hervonnut, eikä niissä ollut enää jäljellä refleksinomaista otetta. Puhetta ei tullut. Välillä hän kuitenkin avasi silmänsä. Hoitajat tekivät aamupesut ja vaihtoivat lakanatkin. Muutamat hoitajat kävivät jättämässä äidille jäähyväiset. Se tapahtui kauniisti ja hienotunteisesti. 

Tytöt tulivat. Klo 11 oli lounasaika. Äidille oli tuotu marjasmootie. Tarjosin sitä pienen kulauksen nokkamukista. Äiti nielaisi. Vähän sen jälkeen hänelle tuli kauhistunut ilme, silmät olivat apposenauki ja vaikutti, että hän alkaa oksentamaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän lopetti hengittämästä. Katsoin kelloa, sillä tiesin, että kuolinaika pitäisi ottaa. Aloimme tyttöjen kanssa halailemaan ja meitä itketti. Sitten huomaisin, että äiti ei tosiaan hengitä, mutta hänen silmäluomessaan näkyy sydämensyke.

Äiti oli hengittämättä neljä minuuttia ja aloitti sitten hengittää uudelleen. Tällä kertaa hengityksessä ei ihmeeksemme ollut lainkaan katkoja, joita hänellä oli ollut aivan jatkuvasti jo viisi päivää. Äidin kädet alkoivat viilentyä ja suunseutu muuttua sinertäväksi. Hänen silmänsä olivat kiinni.



Tunnin kuluttua äiti avasi silmänsä ja katsoi jonnekin kauas. Sen jälkeen hänen hengityksensä alkoi hiljalleen vaimentua ja vaimentua, kunnes se loppui kokonaan. Kuolemanhetki oli hyvin kaunis ja lempeä. Olin etuoikeutettu saadessani olla paikalla ja iloinen siitä, että tyttäreni olivat myös mukana tässä nykyisin harvojen kokemassa tilanteessa.

Olimme kolmestaan huoneessa vielä varttitunnin, jonka jälkeen kävin sanomassa hoitajille, että äiti on perillä.

Äitini oli sitkeä ja määrätietoinen nainen. Elämä ei lähtenyt hänestä helposti. Eihän se voi lähteä ennen kuin elämäntehtävä on täynnä ja kaikki lukujärjestykseen merkitty on tehty. Äiti oli loppuun saakka opettaja. Hän näytti tyttärelleni hyvin konkreettisesti, että hengityskatko voi olla ainakin neljä minuuttia. Vielä viimeisen opetustilanteen hän sai pitää, kun hoitajaopiskelija tuli mukaan vainajan laittamistilanteeseen.

Kiitos elämästä äiti ja kiitos, että sain olla kanssasi kuolemanhetkellä.