Aina ei jaksa. Joskus sitä vaan väsyy. Miun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta huomasin, että tuo otsikko lipui sormien kautta näppäimistölle ihan itsestään. Ehkä sitä sitten pitää vähän miettiä, mistä se ilmestyi.
Olisiko se
tämä poikkeuksellinen kesä helteineen, joka vei voimat. Yhtenä sunnuntaina kesällä
todettiin puolison kanssa, että mikä lie kun on vetämätön olo. Huomattiin
sitten, että ehkä ei tarvitse koko ajan puuhata jotain. Voisi vaan istahtaa ja
antaa ajan kulua. Niinhän me sitten teimme. Tai kyllä siinä jonkin aikaa
istuttuamme selviteltiin onkivapoja otti-kuntoon. Kylläpä olikin siimat sekaisin.
Huomattiin,
että neljäs kesä on rantaelämää meneillään ja eipä ole tullut ongella istuttua.
On olevinaan aina ollut muuta puuhaa. Ja niinhän sitä on. Aina on muuta puuhaa.
Olevinaan.
Hmm. Nythän on jo syksy. Ehkä tämä väsy ei tullutkaan hellekesästä.
Kevät oli työntäyteinen.
Oli paljon koneella istumista. Tosi kivojakin juttuja, opiskelua ja ihania
edistymisiä asiakkaiden asioissa. Silti näyttöpäätetyö kuormittaa eritavoin
kuin lähityöskentely. Sekö minut on väsyttänyt?
Vai koronako
miut uuvutti? Ei se itse sairaus, vaan nämä erikoiset ajat, kun ihmiset ottavat
puolia ja kääntyvät toisiaan vastaan. Puolustautuvat, pelkäävät, hyökkäävät, luottavat,
kun pitäisi kyseenalaistaa ja kyseenalaistavat, kun pitäisi luottaa. Osa sairastaa. Jotkut hoitavat.
En usko, että sekään. Ennemminkin olen aika utelias elämään tällaista aikaa. On ollut muutamia ajanjaksoja, jolloin olen ymmärtänyt eläväni aikakautta, joka jää historian kirjoihin. Tämä on yksi niistä. Aikamoista, että tämänkin saa kokea.
En haluaisi
tunnustaa, mutta lienee pakko: ikä ja muutamat sairaudetkin taitavat tehdä
tehtäväänsä. Enää ei vain jaksa niin kuin aiemmin. Siihen on suostuminen.
Voihan noillakin
kaikilla olla vaikutusta. Mutta kun tässä mietin, luulisin kuitenkin, että
suurin syy väsymiseen on ollut luopumistyö, jota olen tehnyt jo parin vuoden
ajan. Luopumista on ollut usealla eri elämän alueella. Huomaan nyt, että se on
ollut yllättävän rankkaa.
Työhön
liittyen päätimme laittaa kurssikeskus Kiehisen myyntiin. Puoliso jäi jo
eläkkeelle ja itsellänikin sama asia lähestyy. Myyntipäätöstä piti miettiä
parin vuoden ajan ennen kuin olimme siihen valmiit. Paikka on antanut meille
niin paljon ja olemme remontoineet sitä rakkaudella.
Haluamme
uskoa, että Kiehinen jatkaa hyvissä käsissä uusien omistajien kanssa, ketä he
ikinä ovatkaan.
Yhtä vaikeaa
on ollut tehdä päätös, etten enää ota uusia asiakkaita pitkiin kuntoutuspsykoterapiohin. Tämä
on ollut hankala päätös, sillä psykoterapeuteista on suuri pula ja kysyntää on ihan
jatkuvasti. Vaikeaa on vähentää työntekoa, kun on antoisa työ ja työntekijäpula.
Henkilökohtaisessa
elämässä on myös luopumista. Äidin muistisairaus otti keväällä harppauksen
seuraavaan vaiheeseen. Äiti on enemmän poissa, välillä kontaktia ei enää saa. Onhan
hän sairastanut jo kauan, nyt luopuminen tulee yhä todemmaksi.
Äidin elämän hiipumisen myötä huomaan miettiväni myös lapsuudenperhettäni. Mitä siitä on jäljellä ja miksi perhesuhteet ovat olleet niin vaikeat? Siihen olen etsinyt vastausta turhaan. Nyt on viimein aika luopua odotuksista ja antaa asioiden olla niin kuin ne ovat.
Luopuminen
tekee kipeää.
Ehkä nyt vaan annan olla.
Ihan kaiken.
Päästän irti ja otan rennosti.
On
vapaus
olla.
