Äidin saattomatka

 

Hoitaja soitti hoitokodista yhtenä lokakuisena sunnuntaina ja kertoi äidin tilanteen huonontuneen. Lupasin mennä käymään samana iltana. Meninkin ja siellä äiti makasi omassa sängyssään. Katsekontaktia häneen oli vaikeaa saada, samalaista oli tosin ollut jo aiemminkin. Äidin hengitys ei ollut tasaista ja siinä näkyi jonkinlainen työläys. Vaikutti, että hän veti ilmaa sisään ja sitten ikään kuin pidätti hengitystä hetken ennen kuin ilma vapautui pois keuhkoista uloshengityksen mukana. Äidistä näki, että nyt hän oli siirtynyt elämän viimeiseen vaiheeseen, siihen, jossa elämä alkaa lopullisesti hiipua pois.

Soittelin äidin veljelle ja viestittelin omille sisaruksilleni. Hoitokodissa sanoin, että saapi soitella mihin aikaan vaan, jos käännös huonompaan tulee.

Maanantaina oli pitkä päivä töissä ja soitin hoitokotiin illalla. Tilanne oli ennallaan. En mennyt käymään.

Tiistaina menin käymään. Äiti oli kutistunut entisestään. Hengitys oli tuskaista ja näytti, että äidillä on kipuja, vaikka hänellä oli kipulaastari ja hän sai lisäksi vahvaa nestemäistä kipulääkettä pari kertaa päivässä. Äidillä oli lyhyitä hengityskatkoja jatkuvasti. Kaikesta näki, että elinaikaa oli jäljellä vähänlaisesti.

Lähetin sisarilleni viestin, että nyt äidin elämänlanka on tosi lyhyt. Soitin myös omille Etelä-Suomessa asuville tyttärilleni ja kerroin tilanteesta. 

Olin keskiviikkona töissä vain sen verran, että peruin loppuviikon tapaamiset. Oli aika vaikeaa perua. Mietin, millaisen viestin kirjoittaisin. Tuntui, että pitäisi jotenkin selittää. En voinut kirjoittaa, että olin sairas, koska en ollut. Sitten kirjoitin vain, että valitettavasti joudun perumaan aikasi ja lupasin palata asiaan myöhemmin.

Varustin mukaani korin, jossa oli hieman eväitä, termospullossa teetä, voileipiä, hedelmiä sekä nenäliinapaketti ja villasukat.

Halusin olla äidin lähellä. Silittelin äidin hiuksia ja käsiä. Äiti tarttui vielä käteeni ja pitikin tiukasti. Tottakai tiedän, että hänen otteensa oli refleksinomaista, ei tahdonalaista. Ote se silti oli ja tuntui kosketukselta. Toivon, että äitikin aisti kosketuksen.

Juttelin äidille kaikenlaista, mitä mieleen tuli. Kostutin hänen huuliaan, pistin huulirasvaa ja juotin välillä vettä, välillä mehua. Syötin äidille sosemaista ruokaa ja hän söi vielä ihan hyvin. Hoitajat kävivät tekemässä varsinaiset hoitotoimenpiteet. Olin koko ajan läsnä ja katsoin, kuinka ammattitaitoisesti homma heiltä sujui. Katsoin äidin kehoa, jota sairaus oli väännellyt ja jäykistänyt. Äiti oli niin avuton ja toisten armoilla. Hän vahva ja itsellinen nainen. Siinä hän makasi ja teki yksinäistä matkaa kohti kuolemaa.

Hoitajat kysyivät, haluaisinko kahvia. Ei kiitos. Minulla oli oma termospulloni ja siellä teetä.

Tyttäreni olivat yhteydessä ja kertoivat, että olivat luulleet jo valmistautuneensa mummon kuolemaan, mutta huomaisivat, että eivät tainneet ollakaan. He halusivat tulla paikalle torstaina, jos vielä ennättäisivät nähdä mummonsa elossa.

Äiti tuntui rauhoittuvan yötä kohti mentäessä. Olin paikalla yökön tulemiseen saakka ja läksin kotiin yöksi. Ihmeekseni nukuin yön ihan hyvin.

Torstaiaamuna palasin äidin luokse korini kanssa. Äidin vointi oli melko lailla ennallaan.

Tanssi oli ollut äidille tärkeä harrastus useiden vuosikymmenten ajan. Soitin äidille kännykästä tanssimusiikkia. Välillä kokeilin soittaa virsiä, joiden tiesin olevan äidille tärkeitä. Ei sen kummemmin virret kuin kevyempikään musiikki tuntunut enää löytävän reittiä hänen tajuntaansa. Välillä äiti koetti sanoa jotain, mutta sanoista ei oikein saanut selvää, ne katkesivat kesken hengityskatkojen aikaan tai olivat muutoin vaikeasti tulkittavia.

Jonkinlaista kasvonpiirteiden terävöitymistä alkoi tapahtua iltapäivän kuluessa. Ruoka ei enää oikein mennyt. Hoitajat kävivät kuivituskierroksilla, välillä joku toi uutta juotavaa. Yksi sairaanhoitaja kävi kysymässä, haluaisinko huoneeseen television. Minua nauratti. Hän varmasti ihmetteli, miten aikani siellä kului, kun ei ollut mitään tekemistä. Ei, en missään tapauksessa halunnut. Minulla oli kaikki hyvin huoneessa äidin kanssa. Minä vain olin siellä. Se riitti ja siinä oli kaikki tarpeellinen.

Äiti, minun äitini ja minä. Meidän suhteemme ei ollut maailman helpoin. Tämä saattomatka oli minulle hyvin tärkeä. Ajattelin suhdettamme ja syitä, miksi se oli ollut sellainen kuin oli. Ymmärsin siitä paljon, enemmän kuin aiemmin. Sain äitiin kolme kertaa hyvin syvän ja voimakkaan katsekontaktin, joka kesti jokaisella kerralla kauan. Se oli sielujen kosketus. Noiden päivien aikana, siinä elämän ja kuoleman kohtaamisen rajan lähestyessä, ajassa, jonka sain viettää yhdessä äitini kanssa, tapahtui kaikki oleellinen. Suhteemme tuli ehjäksi ja kokonaiseksi. Mitään ei jäänyt kesken.

Olin jälleen yökön tultua lähdössä kotiin nukkumaan, kun äidin hengitys kävi vaikeammaksi. Jäin sittenkin paikalle. Tyttäreni olivat ajelemassa Itä-Suomeen päin ja soitin heille, että voisi olla hyvä ajella suoraan hoitokotiin.

Nostin äidin sängynpäätyä ylemmäs ja tarjosin hänelle juomista. Katsoin kuinka hänen niin tutut piirteensä ja eleensä vielä muistuttivat siitä äidistä, joka ei ollut sairas. Kuinka hän kielellään lipaisi huuleltaan mehupisaran. Näin huulessa olevan pienen sinertävän kohdan, joka siinä oli ollut vuosikymmeniä. Tunsin tuon eleen. Siellä äiti oli edelleen sairauden alla.

Silittelin äidin käsiä. Iho oli pehmeä ja lämmin. Kosketus tuntui hyvältä. Silittelin äidin hopeanharmaita sileitä hiuksia. Kyynel vierähti poskelleni. Kerroin äidille ties kuinka monennen kerran, että hän voisi lähteä kun olisi siihen valmis. Välillä patjan moottori hurahti ja liikutti patjassa olevaa ilmaa, että kehon paine ei aiheuttaisi iholle painaumia.

Ryppy äidin otsassa alkoi jälleen nousta esiin ja hengitys muuttui vaivalloisemmaksi. Pyysin hoitajaa antamaan lisää kipulääkettä yötä vasten. Tytöt tulivat illalla n. klo 22.30 ja siihen mennessä äidin tilanne oli kipulääkkeen ansioista rauhoittunut. Hengityskatkoja tosin oli paljon. Tytöt kysyivät, kuinka pitkiä hengityskatkot voisivat olla. Sanoin, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa ne tulisivat varmaankin pitenemään. Läksimme kotiin yöksi.

Minua ei oikein nukuttanut ja lähdin heti aamusta äidin luokse. Äidin kasvonpiirteet olivat yönseutuna terävöityneet. Käsien ote oli hervonnut, eikä niissä ollut enää jäljellä refleksinomaista otetta. Puhetta ei tullut. Välillä hän kuitenkin avasi silmänsä. Hoitajat tekivät aamupesut ja vaihtoivat lakanatkin. Muutamat hoitajat kävivät jättämässä äidille jäähyväiset. Se tapahtui kauniisti ja hienotunteisesti. 

Tytöt tulivat. Klo 11 oli lounasaika. Äidille oli tuotu marjasmootie. Tarjosin sitä pienen kulauksen nokkamukista. Äiti nielaisi. Vähän sen jälkeen hänelle tuli kauhistunut ilme, silmät olivat apposenauki ja vaikutti, että hän alkaa oksentamaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän lopetti hengittämästä. Katsoin kelloa, sillä tiesin, että kuolinaika pitäisi ottaa. Aloimme tyttöjen kanssa halailemaan ja meitä itketti. Sitten huomaisin, että äiti ei tosiaan hengitä, mutta hänen silmäluomessaan näkyy sydämensyke.

Äiti oli hengittämättä neljä minuuttia ja aloitti sitten hengittää uudelleen. Tällä kertaa hengityksessä ei ihmeeksemme ollut lainkaan katkoja, joita hänellä oli ollut aivan jatkuvasti jo viisi päivää. Äidin kädet alkoivat viilentyä ja suunseutu muuttua sinertäväksi. Hänen silmänsä olivat kiinni.

Tunnin kuluttua äiti avasi silmänsä ja katsoi jonnekin kauas. Sen jälkeen hänen hengityksensä alkoi hiljalleen vaimentua ja vaimentua, kunnes se loppui kokonaan. Kuolemanhetki oli hyvin kaunis ja lempeä. Olin etuoikeutettu saadessani olla paikalla ja iloinen siitä, että tyttäreni olivat myös mukana tässä nykyisin harvojen kokemassa tilanteessa.

Olimme kolmestaan huoneessa vielä varttitunnin, jonka jälkeen kävin sanomassa hoitajille, että äiti on perillä.

Äitini oli sitkeä ja määrätietoinen nainen. Elämä ei lähtenyt hänestä helposti. Eihän se voi lähteä ennen kuin elämäntehtävä on täynnä ja kaikki lukujärjestykseen merkitty on tehty. Äiti oli loppuun saakka opettaja. Hän näytti tyttärelleni hyvin konkreettisesti, että hengityskatko voi olla ainakin neljä minuuttia. Vielä viimeisen opetustilanteen hän sai pitää, kun hoitajaopiskelija tuli mukaan vainajan laittamistilanteeseen.

Kiitos elämästä äiti ja kiitos, että sain olla kanssasi kuolemanhetkellä. 

 

 

 

Joskus sitä vaan väsyy

Aina ei jaksa. Joskus sitä vaan väsyy. Miun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta huomasin, että tuo otsikko lipui sormien kautta näppäimistölle ihan itsestään. Ehkä sitä sitten pitää vähän miettiä, mistä se ilmestyi.

Olisiko se tämä poikkeuksellinen kesä helteineen, joka vei voimat. Yhtenä sunnuntaina kesällä todettiin puolison kanssa, että mikä lie kun on vetämätön olo. Huomattiin sitten, että ehkä ei tarvitse koko ajan puuhata jotain. Voisi vaan istahtaa ja antaa ajan kulua. Niinhän me sitten teimme. Tai kyllä siinä jonkin aikaa istuttuamme selviteltiin onkivapoja otti-kuntoon. Kylläpä olikin siimat sekaisin.

Huomattiin, että neljäs kesä on rantaelämää meneillään ja eipä ole tullut ongella istuttua. On olevinaan aina ollut muuta puuhaa. Ja niinhän sitä on. Aina on muuta puuhaa. Olevinaan.

Hmm. Nythän on jo syksy. Ehkä tämä väsy ei tullutkaan hellekesästä.

Kevät oli työntäyteinen. Oli paljon koneella istumista. Tosi kivojakin juttuja, opiskelua ja ihania edistymisiä asiakkaiden asioissa. Silti näyttöpäätetyö kuormittaa eritavoin kuin lähityöskentely. Sekö minut on väsyttänyt?

Vai koronako miut uuvutti? Ei se itse sairaus, vaan nämä erikoiset ajat, kun ihmiset ottavat puolia ja kääntyvät toisiaan vastaan. Puolustautuvat, pelkäävät, hyökkäävät, luottavat, kun pitäisi kyseenalaistaa ja kyseenalaistavat, kun pitäisi luottaa. Osa sairastaa. Jotkut hoitavat. Kuka mitäkin.

En usko, että sekään. Ennemminkin olen aika utelias elämään tällaista aikaa. On ollut muutamia ajanjaksoja, jolloin olen ymmärtänyt eläväni aikakautta, joka jää historian kirjoihin. Tämä on yksi niistä. Aikamoista, että tämänkin saa kokea. 

En haluaisi tunnustaa, mutta lienee pakko: ikä ja muutamat sairaudetkin taitavat tehdä tehtäväänsä. Enää ei vain jaksa niin kuin aiemmin. Siihen on suostuminen.

Voihan noillakin kaikilla olla vaikutusta. Mutta kun tässä mietin, luulisin kuitenkin, että suurin syy väsymiseen on ollut luopumistyö, jota olen tehnyt jo parin vuoden ajan. Luopumista on ollut usealla eri elämän alueella. Huomaan nyt, että se on ollut yllättävän rankkaa.

Työhön liittyen päätimme laittaa kurssikeskus Kiehisen myyntiin. Puoliso jäi jo eläkkeelle ja itsellänikin sama asia lähestyy. Myyntipäätöstä piti miettiä parin vuoden ajan ennen kuin olimme siihen valmiit. Paikka on antanut meille niin paljon ja olemme remontoineet sitä rakkaudella.

Haluamme uskoa, että Kiehinen jatkaa hyvissä käsissä uusien omistajien kanssa, ketä he ikinä ovatkaan.

Yhtä vaikeaa on ollut tehdä päätös, etten enää ota uusia asiakkaita pitkiin kuntoutuspsykoterapiohin. Tämä on ollut hankala päätös, sillä psykoterapeuteista on suuri pula ja kysyntää on ihan jatkuvasti. Vaikeaa on vähentää työntekoa, kun on antoisa työ ja työntekijäpula.

Henkilökohtaisessa elämässä on myös luopumista. Äidin muistisairaus otti keväällä harppauksen seuraavaan vaiheeseen. Äiti on enemmän poissa, välillä kontaktia ei enää saa. Onhan hän sairastanut jo kauan, nyt luopuminen tulee yhä todemmaksi.

Äidin elämän hiipumisen myötä huomaan miettiväni myös lapsuudenperhettäni. Mitä siitä on jäljellä ja miksi perhesuhteet ovat olleet niin vaikeat? Siihen olen etsinyt vastausta turhaan. Nyt on viimein aika luopua odotuksista ja antaa asioiden olla niin kuin ne ovat.

Luopuminen tekee kipeää.

Ehkä nyt vaan annan olla. 

Ihan kaiken. 

Päästän irti ja otan rennosti.

On 

vapaus 

olla. 

 

Niin muuten - ei menty vielä tänäkään kesänä ongelle. Siimat on kuitenkin selvitetty.

 

 

Hankala omainen

Minusta on tullut hankala omainen.

Äitini on elämänsä ajan ollut vahva nainen. Hän on opettanut minulle, että nainen pärjää tässä maailmassa ja yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin mieskin. Hän on aina arvostanut oppimista ja tietoa, itsenäisyyttä ja omia päätöksiä.

Nyt vahvuus on pala palalta riisuuntunut, se on riisuttu. Vastaan taisteleminen ei auta. Alzheimer on vahvempi. Oppi ja tiedot ovat karisseet. Kyky tehdä päätöksiä ja olla itsenäinen on vähentynyt vähenemistään. Jäljellä ovat vain perustarpeet ja niiden täyttäminen ja siinäkin hän tarvitsee apua. Vähitellen herra Alzheimer vie viimeisetkin taidot ja kyvyn tunnistaa ihan niitä tavallistakin tavallisempia tarpeita.

Jäljellä ovat ahdistus ja levottomuus, hätä, kun mikään ei ole tuttua. Levottomuus ja vaeltelu, kun missään ei ole hyvä olla. Hiki päässä, rintaa puristaa, kun sanat eivät tule niin kuin tarve olisi.

Hankala minusta tuli, vasta kun yksityinen hoitokoti, jonka neljä vuotta sitten valitsimme omasta mielestämme parhaana, myytiin. Tai ei ihan vielä silloin hankala, ihmettelevä pikemminkin. Ajattelin sinisilmäisyyttäni, että uudet käytännöt ottavat aikansa ja homma alkaa taas pelata entiseen malliin.

Myynnin myötä ovesta katosi tarra ”Maksamme verot Suomeen”, mutta katosi muutakin. Resurssit vähenivät. Henkilökunnassa on paljon vaihtuvuutta. Käytävät ovat tyhjät. Tai eivät ne ihan tyhjät ole, onhan siellä joitakin yksinäisiä vanhuksia, jotka kykenevät vielä liikkumaan itsenäisesti, kuten äitini. Monesti äidin luona vieraillessani en ole nähnyt yhtään hoitajaa. He ovat huoneissa hoitamassa liikuntakyvyttömiä vanhuksia ja tekevät aivan varmasti parhaansa.

Esperi Caren omistavat sijoitusyhtiö Intermediate Capital Group (ICG), eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen sekä yrityksen toimiva johto. ICG on sijoitusyhtiö, jonka nettotulot vuonna 2017 olivat 218,2 miljoonaa englannin puntaa eli 245,86 miljoonaa euroa.

Yksi Esperi Care oy:n arvoista on tuloksellisuus.  ”Haluamme asettaa riman korkealle ja päästä tavoitteisiin niin yhteiskunnallisesti, laadullisesti kuin taloudellisestikin. Haluamme, että toimintamme kasvaa ja on kannattavaa. Vain sillä voimme taata kestävän kehityksen ja turvata työpaikat.” Esperi Caren aluevaltaukset, toiminta ja liikevaihto näyttävätkin kasvavan huimaa vauhtia.

Yrityksen arvoina on mainittu myös asiakaskeskeisyys: ”Ymmärrämme, että yhtiö ei maksa palkkojamme. Asiakas maksaa ne kerran, tyytyväinen asiakas joka kuukausi. Haluamme olla pitkäaikainen ja ammattitaitoinen kumppani ja tarjota kaikille asiakkaillemme vain parasta hoitoa.”

Muistisairas vanhuksen keinot ilmaista tyytyväisyyttään tai tyytymättömyyttään hoidosta ovat kovin rajalliset. Vanhuksen etuja voivat valvoa omaiset ja maksusitoumuksia antavat tahot, kuten Pohjois-Karjalassa Siun sote. Toki myös Aluehallintovirasto (AVI) ohjaa ja valvoo kunnallisia ja yksityisiä sosiaalihuollon palveluja.

Hankala omainen minusta tuli siinä vaiheessa, kun en halunnut äidilleni ns. hygieniahaalareita, jotka estävät vanhuksen riisumasta vaatteitaan ja käymästä itsenäisesti tarpeillaan. 

Ratkaisu resurssipulaan eivät mielestäni ole itsemääräämisoikeutta rajoittavat toimenpiteet. Äiti kuitenkin kykenee vielä sanallisesti ilmaisemaan virtsaamisen- ja ulostamisentarpeensa ja kykenee tekemään ne vessaan, jos hänet sinne ohjataan. Kunpa vain olisi joku ohjaamassa.

Pelkään, että tässä taistelussa käy kuin äidille sairauden kanssa.

Että vastaan taisteleminen ei auta ja jäljelle jää vain ahdistus. 

Sukan kutominen ei enää onnistu, mutta äidin itsenäisyyttä on vielä jäljellä. Sitä haluan vaalia. 

Saatat haluta lukea myös kirjoituksen Äidin kosketus, johon pääset suoraan linkistä.  

Sukellan vanhaan valokuvaan

Tässä kuvassa olen noin vuoden ikäinen. Nähtävästi en osaa vielä kävellä. Olemme äidin kanssa lammen rannassa, ehkä Jäkäläahossa vaiko sittenkin Onkamossa Särkijärven rannassa tai sen pienen lammen, joka on aika lähellä mummolaa ja jonka nimeä en muista. Oliko se Silmälampi?

On lämmin kesäpäivä. Meillä molemmilla on kevyt vaatetus.

Äiti pitää minua käsistä kiinni ja kosketan varpaillani vedenpintaa, joka väreilee pehmeästi. Olisiko peräti ensimmäinen kosketukseni järven kanssa?

Vaikuttaa siltä, että en ainakaan kovasti säikähdä, kun jalkani uppoaa pinnan alle. Ehkä vesi on lämmintä ja tuntuu mukavalta pienissä varpaissani.

Näytän katsovan vedenpintaa tarkasti. Aurinko kenties väreilee aalloista ja se kiinnostaa minua. Olen avoin ja valmis kohtaamaan uusia asioita. Koko maailma on suurta ihmettä ja kauttani äitikin pääsee siitä osalliseksi.

Ehkä vähän kipristän varpaitani ja nostan jalkaani ylöspäin, kunnes uteliaisuus voittaa ja upotan sen uudelleen veteen. Saatan pärskytellä. Innostua.

Äiti näyttää varovaiselta, hän ei vahingossakaan päästä minua putoamaan ja aistin sen. Olen koko elämäni ollut turvassa. Mitäpä pelättävää minulla olisi. Maailma pyörii minun tarpeitteni ympärilläni. Kaikki on hyvin.

Koska on kesä, äiti on pitkällä lomalla ja huolehtii minusta. Luultavasti kuitenkin suru ja ikävä sydämellä, sillä hän tietää lähtevänsä syksyllä kahdeksi vuodeksi opiskelemaan. Ehkä vaistoan siitä jotain ajoittain. Enimmäkseen kaikki on kuitenkin hyvin.

Äiti saattaa sanoa minulle: ”äidin kulta”, ”äidin tyttö”, mutta sanooko hän koskaan, että hän rakastaa minua? Voisiko hän sanoa niin? Yksivuotias minussa haluaisi kuulla sen.

Kaikki, mitä äiti tekee kanssani, on oikein. Vaikka hänen opiskelemaan lähtönsä oli minulle hylkäämiskokemus, se piti tehdä. Äidin piti lähteä.

Nykyiset äidit voivat ottaa lapsen mukaan opiskelupaikkakunnalle. Silloin sellaista mahdollisuutta ei ollut. Maailma oli toisenlainen. Se oli meidän maailmamme. Ainut oikea molemmille.

Olen pahoillani, äiti, ettei meistä tullut kovin läheisiä. Kaipa ero yksivuotiaana jätti kaipauksen sydämeen näihin päiviin saakka. Ei siitä voi, eikä kannata syyttää mitään, eikä ketään. Se vain on niin. Hyväksyn.

Varmaan sen vuoksi minusta tuli kiltti tyttö. Ehkä siksi opiskelen vieläkin jatkuvasti. Haluan näyttää äidille. Kelvata. Olla tarpeeksi. Riittää. Ansaita rakkautta. Tulla hyväksytyksi.

Eihän siinä ole mitään väärää. Olen nauttinut opiskelusta. Se on antanut paljon. Olisinhan voinut alkaa kapinoimaan jollakin muulla tavalla. Joku sai valitsemaan tämän tavan.

Eiköhän siinä näy äidin käden jälki. Tuo sama turvallisuus, joka hänen käsistään minuun virtaa tuossa kuvassa. Se joka saa kokeilemaan uutta, ihmettelemään ja katsomaan kokeilusta lähteviä loittonevia renkaita. Niiden vaikutusta ympäristössä. Tuntea, miten ne kohtaavat muita pintoja, esteitä, ihmisiä. Miten ne muuttuvat, voimistuvat, muuttavat suuntaa, vaimenevat ja sammuvat käynnistyäkseen jossain uudelleen. Siinä taitaa olla elämä.

Sen sain sinulta äiti. Se on riittävästi. Kiitos elämästä äiti. Sen haluaisin sinulle sanoa ja sanonkin. 

Ehkä ymmärrät sen nyt, kuten minä ymmärsin sinun rakkauttasi yksivuotiaana käsiesi turvan kautta. Ehkä ymmärrät sen kun puen sinua, kosketan ja katson sinua. Kun juttelen sinulle ja kerron, kuka olen. Kun kutsun sinua äidiksi ja kerron olevani tyttäresi. 

Jos en pystykään sanomaan, ehkä ymmärrät sen käsieni kautta. Rakkauden.

Äidin kosketus

Kävin hoitokodissa äitiä tervehtimässä niin kuin usein maanantaisin teen. Yleensä hän istuu aulassa ystävänsä kanssa. Nytkin odottelivat siellä ruokaa. Mie tosin luulin, että ruokailu oli jo mennyt. Tavallisesti autan äitiä siten, että puhuttelen häntä äidiksi, jotta hänen olisi helpompi tunnistaa minut. Niin tein nytkin.

Oli ihana kevätsää ja kysyn, haluaisiko äiti lähteä ulos. Hän halusi, niin kuin yleensä lähes aina haluaa. Etsittiin hoitaja, jotta päästään huoneeseen pukeutumaan ulkoilua varten. Huoneet ovat nykyisin aina lukittuina, koska yksi hoidettavista eksyy toisten huoneisiin ja häntä on hankala hoitajienkin saada sieltä pois. Lukitsemalla ovet vältetään hankalia tilanteita. Onhan se vähän epämukavaa ja vaivalloista, mutta parempi kuitenkin kuin yhteenotot, joita myös on ollut.

Äiti ei enää muista, missä hänen huoneensa on. Oman nimensä oven vierestä hän osaa kyllä lukea. Varustaudutaan ulkoiluun. Äiti käy vessassa, autan etsimään kengät ja takin. Äiti valitsee punaisen baskerin, se ei meinaa asettua kunnolla. Kun se asettuu, lähdemme huoneesta käytävälle. Siinä äiti sitten kysyy, ”Kuulehan, oletko Tikkalasta? Olet niin tuttu.”  Kyllä äiti, olen tuttu, olen sinun lapsesi. Tikkalastakin kyllä aikoinaan. 

Äiti tarttuu kaksin käsin käteeni. Niin hellästi ja lämpimästi, etten sellaista muista ennen kokeneeni. En melkein osaa siinä kosketuksessa olla, se on niin rakkaudellinen. Siinä me kävellään käsi kädessä ulko-ovelle ja äiti ihmettelee, eikö hän enää tunne lapsenlapsiaan. Sanon olevani hänen tyttärensä. Ovella äiti haluaa ottaa tuekseen kävelysauvat ja ote kädestä irtoaa.

Kävelyretkellä löydämme sinivuokkopaikan. Äiti haluaa mennä lähemmäs ja menemme metsikköön. Jaamme kauniin näyn yhdessä. Pitkästä aikaa äiti kiinnostuu luonnosta ja se tuntuu niin hyvältä. Näemme monessa pihassa ihmisiä haravoimassa ja äitikin haluaisi puutarhatöihin. Yhtäkkiä hän kysyy, mitä lapsille kuuluu. Kerron, vaikka tiedän, ettei hän enää minuutin kuluttua muista sitä.

Äidin rintaa alkaa puristaa ja hissukseen palailemme hoitokotiin. Kun rakennus alkaa näkyä, äiti kysyy, tuonneko olemme menossa. Sekin on pieni ihme. Ei hän ole tunnistanut rakennusta varmaan pariin vuoteen. Nyt tunnisti.

Saattelen äidin syömään. Hän kiittelee hyväntuulisena käynnistä ja siitä, että pääsi ulos. Kyselen hoitajilta, löytyisikö heiltä haravaa. Äiti niin mielellään haravoisi. Eivät tiedä. Ehkä löytyy. 

Lähden pois. Äidin kosketus jää minuun. Siinä on jotain, jota olen niin kovasti kaivannut.

Itkettää.