Oma paikkani

Jokaisella on oma paikka perheessä ja suvussa. Asia tuntuu itsestään selvältä, mutta sitä se ei läheskään aina ole. Paikka voi sotkeutua monesta syystä. Syitä voivat olla esimerkiksi vanhemman kykenemättömyys olla omalla paikallaan ja hoitaa vanhemman tehtäviä vaikkapa sairauden, kuoleman tai poissaolon vuoksi. Tällöin toinen vanhemmista tai joku lapsista usein ottaa poissa olevan vanhemman paikan. 

Jokainen muistaa elokuvista, kuinka isä eri syistä, kuten sotaan tai pitkälle työkomennukselle lähtiessään tai kuolinvuoteellaan sanoo pojalleen: ”Sinä olet nyt mies talossa.” tai ”Pidä huolta äidistä ja sisaruksista, kun minä olen poissa.” Tällainen roolin ottaminen tapahtuu helposti tosielämässä myös ilman sanoittamista, lapsi vain ottaa roolin ja alkaa toimia siitä käsin. Lapselle vanhemman roolin kantaminen on raskasta.

Oman paikan sotkeutuminen voi tapahtua myös, jos sisarusparvessa on ollut lasten kuolemia, keskenmenoja tai raskaudenkeskeytyksiä. Myös aiemmista tai sivusuhteista syntyneet lapset vaikuttavat oman paikan kokemukseen. Joissakin tilanteissa lapsi joutuu ikään kuin kannattelemaan pieneksi tai heikoiksi jääneitä vanhempiaan.

Suomen historiassa koko kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ovat sodat, joista isät palasivat kotiin arkussa, fyysisiä vammoja saaneina, enemmän tai vähemmän haavoittuneina mieleltään ja lievimmissäkin tapauksissa vähintään muuttuneina miehinä. Koska suomalaisten sotatraumat ovat aktivoituneet Venäjän aloittaman hyökkäyssodan ansiosta, lienee paikallaan pysähtyä hetkeksi asian äärelle. Jokainen voi omalta osaltaan pohtia, miten sotatraumat ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat omassa elämässä vielä tänään.

 

Sotien vaikutus

Historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama suomalainen tietokirja Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 käsittelee toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa. Kirja pohjautuu hänen väitöskirjaansa suomalaisten sotilaiden psyyken kestämisestä ja murtumisesta talvi- ja jatkosodassa. Murtuneet mielet sai vuoden 2013 Tieto-Finlandia-palkinnon. 

Psyykkisiin häiriöihin liittyi sotavuosina häpeää ja paheksuntaa. Epäiltiin, että osa oirehtivista teeskenteli päästäkseen rintamalta pois. Mielen murtumista ei ymmärretty samanlaiseksi sankaruuden ja uhrivalmiuden ilmentymäksi kuin fyysistä haavoittumista.

Nykyisin ajatellaan sotilaiden oireiden olleen ilmentymiä postraumaattisista stressihäiriöistä, joita ei noihin aikoihin vielä osattu diagnosoida. Sen sijaan oirehtimista selitettiin henkilön mielen rakenteen heikkoudella. Traumaperäinen stressireaktio voi kehittyä henkilön jouduttua kohtaamaan tapahtuman, johon liittyy joko kuolema tai vakava loukkaantuminen, niiden uhka taikka oman tai toisen fyysisen koskemattomuuden vaarantuminen. Eli käytännössä kaikki sodan kokeneet olivat alttiita niille.

Suomen talvi- ja jatkosodassa kaatui 70 000, katosi 10 000 ja haavoittui 200 000 henkilöä. Monet kärsivät sodan jälkeen posttraumaattisista oireista, kuten ahdistavista muistoista, painajaisista, ylivireydestä, masennuksesta, apatiasta, huimauksesta, yökastelusta tai vapinasta. Sodan aikana ja sen jälkeen miehisyyttä korostettiin ja sodan seurauksena tulleet mielenterveydelliset ongelmat nähtiin heikkoutena. Annettua keskusteluapua voi kuvata sanoilla ”nosta housut ja pyyhi nenä”. 

Mielensairautta ei ymmärretty ja tästä aiheutui sairastuneille ja heidän perheilleen valtavasti häpeää ja kärsimystä. Huomattavaa on, että oireet voivat ilmetä kymmenien vuosien kuluttua. Eheä sankaruus ei ole sodassa mahdollista!

Suomalaiset ovat tunnettuja kovasta työnteosta ja voidaan ajatella työnteon juurien osaltaan johtuvan sodasta. Sodan jälkeen koettiin henkiinjäämissyyllisyyttä ja tehtiin töitä kuolleidenkin puolesta. Ahdistus upotettiin työhön, toiset hoitivat sitä myös alkoholilla.

Sodan väkivalta on saattanut jatkua sukupolvelta toiselle muun muassa niin, että henkilö on konfliktien ja provosoitumisen pelossa vältellyt lapsiaan ja tahtomattaan laiminlyönyt heitä. Toisaalta tunteista vaiettiin ja niitä etäännytettiin, jolloin joissakin tilanteissa ne purkautuivat aggressiona. Ulkopuoliset eivät tilanteisiin tarttuneet pelon vuoksi tai koska henkilöitä pidettiin sotasankareina.

Kotirintamalla naisilta vaadittiin itsenäisyyttä, urheutta ja lujuutta. Piti ymmärtää ja surra menetyksiään hiljaa kunnon suomalaisen tapaan. Naiset sairastuivat vahvuuteen, sillä heikkoudelle ei ollut tilaa.

 

Sodan tunneperintö

Tytöiltä odotettiin kiltteyttä ja he oppivat pistämään omat toiveet ja tarpeet syrjään. Isät olivat pojilleen etäisiä ja ankaria. Tunteita, surua ja itkua ei näytetty. Lapset olivat omillaan, kilttejä, ahkeria ja näkymättömiä. He jäivät emotionaalisesti yksin. Heidän arveltiin soputuvan mihin vain, vaikka he saattoivat tuntea huolta ja kuolemanpelkoa ja elämä saattoi olla sekasortoista.

Kiintymyssuhteet vanhempien ja lasten välillä olivat etäisiä ja ohuita. Edelleenkin suomalaisille tyypillisintä on välttelevä kiintymyssuhdemalli, jossa ihminen luottaa vain itseensä, sillä hän ei halua tuntea itseään heikoksi tai haavoittuvaksi. Hän mieluummin pärjää yksin ja pakenee velvollisuuksiinsa ja jatkuvaan touhuamiseen. 

Välttelevässä kiintymyssuhteessa rakkautta on vaikeaa osoittaa kosketuksin ja sanoin. Sen sijaan tarjotaan pullaa ja siistiä kotia. Siitä lapsen tulisi ymmärtää rakkaus. Sanotaan, että suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Ehkä voisi lisätä, ettei suomalainen puhu tunteistaan, eikä varsinkaan itke.

Sota-ajan kokeneiden vanhempien lapsista tuli säiliöitä, joihin sodan ahdistus tiivistyi. Voidaankin puhua kannattelijasukupolvesta, jonka on ollut vaikeaa pyytää apua ja jotka ovat erittäin velvollisuudentuntoisia. Aikakauden äiteihin ja isiin pitäisi osata suhtautua armollisemmin. He olivat oman histo­riansa tulosta, moni syvästi haavoitettu itsekin.

Sotalapsia oli n. 80 000. He kokivat kaksi traumaa, ensin eron omasta perheestä ja toisen eron uudesta perheestä. Kaikki muuttui kahteen kertaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sotalapsilla on aikuisena muuta väestöä enemmän psyykkistä ja fyysistä oireilua. Perheissä koettiin syyllisyyttä lasten pois lähettämistä sekä toisten vanhempien kaipaamisesta. Asioista tuli tabuja, joista ei voinut puhua.

Evakkoja oli lähes puoli miljoonaa. Heitä vaivasi juurettomuus ja kodittomuus. Koettu ikävä, haikeus ja menetyksen tunne siirtyivät seuraaville sukupolville.

 

Toipuminen

Massiivisesta traumasta, kuten sodasta toipuminen vie useita sukupolvia. Tunnemöykky kasvaa sukupolvelta toiselle, ellei sitä pureta. Traumaattinen kierre ei lopu, ellei sitä katkaista.

Ensimmäinen sukupolvi, joka on itse kokenut sodan, yrittää olla etäällä kokemuksista ja suuntautuu nykyhetkeen. Toisella ja kolmannella sukupolvella ei ole omakohtaista kokemusta sodasta ja he eivät halua syyllistää sodan kokeneita. He voivat kokea haamuistunutta, epämääräistä pahaa oloa. Kolmannen ja neljännen sukupolvien edustajat voivat oireilla ylisukupolvisia traumoja eri tavoin, esimerkiksi uupumuksella ja masennuksella. Heillä on jo riittävästi etäisyyttä kohdata ja käsitellä traumaa.

On tärkeä pohtia, miten itse voi katkaista näitä ketjuja. Miten välttää siirtämästä tuhoisia toimintamalleja omille lapsilleen? Kuinka toimia nyt, kun kansallinen turvallisuudentunne on heikentynyt useista syistä, kuten koronasta, Venäjän sotatoimista Ukrainassa ja energiakriisistä.

Tarvitaan vakauttamista, jota voi vahvistaa esimerkiksi menemällä luontoon tai saunaan, harrastamalla liikuntaa, kuuntelemalla musiikkia tai nauttimalla muista taide-elämyksistä. Aikaa kannattaa viettää läheisten ja lemmikkien kanssa. Jos uutiset ahdistavat, niitä kannattaa välttää. Se on itsesuojelua.

Hengitys on automaattista ja voi tuntua oudolta, että hengittämistä pitäisi jotenkin erityisesti opetella tai ajatella. Tietoisen hengityksen avulla voimme kuitenkin melko nopeasti ja helposti säädellä vireystilamme. Hengitykseen keskittyminen ankkuroi läsnä olevaksi tähän hetkeen, jolloin mielenkuohut yleensä hellittävät. Hengitys on liikettä kehossa ja sitä on helppo seurata. 

Hengityksen huomioiminen parantaa keho-mieliyhteyttä ja huomion vieminen hengitykseen kiinnittää ihmisen nykyhetkeen. Voit rauhoittaa itseäsi hengittämällä rauhallisen sisäänhengityksen ja sisäänhengitystä pitemmän, hitaan uloshengityksen tahdissa. Netistä löytyy paljon opastusta tästäkin asiasta. Kannustan kokeilemaan, tämä on helppo ja halpa konsti, joka kulkee aina mukanasi.

Mikäli tunnistit välttelevän kiintymyssuhteen toimintatapoja itsessäsi ja/tai omassa lapsuuden perheessäsi, saattaa olla hyvä opetella uusia tapoja. Omien tarpeiden ja toiveiden tunnistaminen ja niistä puhuminen saattavat viedä sinut epämukavuusalueelle, mutta se kannattaa. Yksi keino muuttaa omaa itseään on opetella katsomaan toista ihmistä silmiin.

Saatoit käydä pohtimaan omaa paikkaasi perheessä. Ehkä huomasit, että olet joutunut väärälle paikalle perhesysteemissäsi. Voit tehdä pienen harjoituksen, jossa kuvittelet mielessäsi lapsuudenperheesi jäsenet puolikaareen niin, että ensin on isä, sitten äiti ja sen jälkeen kaikki, myös kuolleet lapset, siinä järjestyksessä kuin he syntyivät. Kuvittele seisovasi omalla paikallasi perheessä ja sano hiljaa mielessäsi tai ääneen: ”Tämä on minun paikkani”. Viipyile tuntemuksissasi.

Jos sinun on vaikea kuvitella asiaa mielessäsi, voit tehdä harjoituksen myös asettelemalla lattialle puolikaareen paperit, joille olet kirjoittanut perheenjäsentesi nimet edellä mainitussa järjestyksessä. Asetu sitten seisomaan omalle paikallesi ja sano ”Tämä on minun paikkani”. Tekemällä harjoituksen paperien avulla voit saada paremman kosketuksen kehon tuntemuksiisi. Älä hämmästy, jos harjoitus tuntuu voimakkaalta.

Eeva Heilalan runo kannustaa katkaisemaan taakkasiirtymän eteenpäin siirtämisen sukupolvelta toiselle. Sitä ei voi tehdä toisen puolesta.

”Murhe ei ole

mikään ketjukirje

jota on jatkettava

sukupolvesta toiseen.”

 

Lähteet

Ville Kivimäki. 2013. Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Sari Yli-Juuti. 11.5.2022. Traumasummit: Sotatraumat koskettavat tavalla tai toisella meitä kaikkia.
Sari Yli-Juuti, Marja Jokiaho. 14.9.2022. Webinaari: Kauhun kaiut – sodan ylisukupoviset taakat.