Pelottaa kertoa

Olen halunnut kertoa eräälle ihmiselle hänen perheeseen liittyvän vaikean asian, mutta en ole uskaltanut. Se on suuri salaisuus, jonka sisältö on sellainen, ettei sitä kukaan haluisi kuulla. 

Asia on vaivannut minua jo vuosia ja kävin kaksi vuotta sitten puhumassa asiasta erään asiantuntijan kanssa. Kysyin neuvoja. Hän kannusti minua ottamaan asian puheeksi. En silti ole uskaltanut. Pelkään. 

Olen puntaroinut asiaa todella paljon. Puolesta ja vastaan. Mitkä ovat kertomisen edut, mitkä kertomatta jättämisen? Mitkä ovat haitat ja seuraukset? Onko hyödyllistä vai haitallista kertoa? 

Pelkään, että suhteemme kärsii asian tultua julki. Suhteeni tähän ihmiseen on mutkaton ja lämmin. Tunnen pelkoa sen puolesta. En haluaisi saattaa sitä vaaraan. Tämän pelon syy on siis hyvin itsekäs, en halua vaarantaa tärkeää ihmissuhdetta. 

Pelkään myös, miten tämä salaisuus vaikuttaa sen kuulijaan. Se tekee kipeää, se on varmaa. Miten hän kestää asian? Millaiset hänen keinonsa ovat käsitellä sitä? Olisiko sittenkin parempi vaieta? Antaa asian painua historian hämärään. Mutta, painuisiko se? 

Luin juuri Nina Canaultin kirjan Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Kaikki sen sisällössä kannustaa puhumaan vaietut asiat auki, etteivät ne jäisi seuraavien sukupolvien kannettavaksi. 

Tiedostamattomat vaietut asiat siirtyvät vanhempien tiedostamattomasta suoraan lapsille. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, näin tapahtuu, vaikka emme itse tietäisi vanhempiin ja isovanhempiin, sukuumme liittyvistä salaisuuksista, joista asianosaiset ovat jostain syystä vaienneet. 

Ne siirtyvät ilman sanoja tiedostamattomaamme.  Samalla tavoin ne siirtyvät meistä lapsiimme ja lapsenlapsiimme tullakseen esille erikoisina oireina tai vaikeuksina elämässä. He alkavat tuoda salaisuutta näkyväksi oirehtimalla. Tietenkin myös hyvät asiat siirtyvät samaan tapaan. 

Pahin pelkoni pitäisikin olla puhumattoman salaisuuden siirtyminen sukupolvien ketjussa eteenpäin. Ehkä sanallistamalla vaietun asian, voisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että tämän henkilön lapset ja lapsenlapset eivät tarvitsisi enää kantaa asiaa omassa tiedostamattomassaan. Että he voisivat elää vapaina. Nuo kaksi ensimmäistä pelkoa alkavat tuntua aika pieniltä tämän rinnalla. 

Kyllä. Pakko minun on rohkaistua. 

Rohkaistu sinäkin tutkimaan puhumattomia asioita. Kysy niistä vanhemmiltasi tai muilta sukulaisilta ennen kuin on liian myöhäistä. Nytkin on pitkät pyhät jutella.

Naiseuden vaiheet

Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa initiaatioista, siirtymäriiteistä henkisen kasvun askelina. Ilman kipua, ilman luopumista, me emme voi astua seuraavaan huoneeseen, olla elämälle läsnä.

Nämä, ensimmäisen kerran vuosia sitten päiväkirjakurssilla Annukka Kotkalta saamani naiseudenvaiheet ovat koskettaneet minua syvästi ja olen tunnistanut niistä monia omakohtaisesti.

Pinkola Estés sanoo, että vaiheet eivät välttämättä etene hierarkkisessa järjestyksessä, eivätkä ole ehdottoman sidottuja kronologiseen ikään. Vaiheet edustavat muutosta naisten asenteessa, tehtävissä ja arvoissa. Ne liittyvät heidän sielunelämänsä vahvistumiseen.

Hän jakaa naisen elämän seuraaviin vaiheisiin:

Ikävuodet    Henkisen kasvun askeleet

0-7               kehon ja unelmoimisen aika

sosiaalistuminen, mielikuvituksen säilyminen

7-14            järjen ja kuvitteellisen erottaminen,

mutta niiden yhdisteleminen edelleen toisiinsa

14-21          uuden kehon aika

                      nuori naiseus

                      aistillisuuden heräämisen ja suojelemisen kausi

21-28          uuden maailman, uuden uuden elämän ja

maailmojen tutkimisen aika

28-35          äitiyden aika

toisista ja itsestä huolehtimisen oppimisen kausi

35-42          etsijän aika

itsensä hoivaamisen oppiminen

itsen etsimisen kausi

42-49          varhaiseukon aika

kaukaisen leiripaikan löytäminen

toisten rohkaisemisen kausi

49-56          manalan aika

sanojen ja riittien oppimisen kausi

56-63          valitsemisen aika

oman maailman ja edessä olevan työn valitseminen

63-70          vartijanaisen aika

opitun välittäminen eteenpäin

70-77          uudelleennuortumisen aika

lisää eukkoutta

77-84          utuolentojen aika

suuren löytäminen pienestä

84-91          tulipunaisella langalla kutomisen aika

elämänkudelman ymmärtäminen

91-98          aineettomuuden aika

vähemmän sanottavaa, enemmän olemista

98-105       pneuman, hengityksen aika

105-            ajattomuuden aika

Nämä vaiheet tulivat mieleeni Kiehisen Virtapiirissä, jossa keskustelimme transformaatiosta. Siitä salaisesta ihmeestä, joka tapahtuu, kun toukasta tulee perhonen. Mietimme omia kasvunvaiheitamme, jotka on pohjimmiltaan tehtävä yksin. Toinen voi tukea, mutta kotilosta on puristauduttava ulos omin neuvoin. Muuten siivistä ei tule lentokelposia. Ja lentäähän me haluamme, eikös niin...

Itse elän parhaillaan oman maailman valitsemisen ja vielä tehtävän työn valitsemisen aikaa. Mietin, miten haluan työtäni vielä ennen eläkeikää tehdä, mihin keskittyä, mitä jättää vähemmälle. Olen tehnyt omaa hyvinvointiani tukevia valintoja sekä työni suhteen että yksityiselämässä ja se tuntuu hyvältä. 

Äitini elää utuolentojen aikaa. Minusta se kuulostaa kauniilta. Annukka oli kääntänyt ajan usvaolentojen ajaksi, joka tuntuu vieläkin kauniimmalta. Äidin muistisairaus etenee ja usvaolento taidan minäkin aika usein hänelle olla. Ympyrät ovat pienentyneet aikaisemmista. Nyt tärkeitä ja suuria ovat perustarpeet. Se kuuluu tuohon vaiheeseen ja oikeastaan sekin on kaunista omalla tavallaan. Ihminen palaa pikkuhiljaa asioihin, joista elämänsä aloitti. Tai oikeastaan, ne samat asiat ovat olleet tärkeitä koko elämän, nyt vain turha kuoriutuu pois. 

Hurjan mielenkiintoista olisi saada samantapainen listaus miehen henkisen kasvun vaiheista. Onkohan sellaista tehty? Miten nämä vaiheet puhuttelevat sinua? Löysitkö itsesi? 

Lähde: Clarissa Pinkola Estès 2014, Naiset, jotka kulkevat susien kanssa s. 466.

Taakka lahjoittaa kantajalleen aidon ja intensiivisen elämän

Kuulin tämän lauseen eräältä naiselta, joka oli kirjoittanut sen muistiin Valamossa Torsti Lehtisen novellikurssilla. Tarkempaa lähdettä lauseelle ei valitettavasti ole, eikä googlauskaan tuottanut tulosta. Jos joku sattuu lähteen tietämään, niin mielelläni sen kuulisin.

No, anyway, olen miettinyt lausetta. Se tuntuu todelta. Voin tunnistaa kohtia omassa elämässäni, jolloin taakka on tuntunut painavan minut maan alle. Kaikki minussa, mieli, keho ja koko olemus, on ollut raskasta ja täynnä, voimatonta ja epätoivoista. Totta on, että tuolloin olen tuntenut eläväni, vaikka olen ajoittain melkein luullut kuolevani. Kaipa voi sanoa, että elämä tuntui intensiiviseseltä ja aidolta. Taakka piti minua hallussaan ja sai elämän tuntumaan. 

Mikä taakka oikeastaan on? Onko se kuitenkin mielen tuote, uskomus tai harha? Se tuntuu todelliselta, mutta onko se todellista? Miten taakasta voi vapautua? Voiko taakan kantaminen ollakin valinta?

Se taitaa riippua jokaisen omasta uskomusmaailmasta. Kohtaloon uskova voinee uskollisesti kantaa kohtalon hänelle antamaa taakkaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Mitä muuta hän voi? 

Samoin henkilö, jolle on lapsuudesta saakka iskostettu päähän tietoisesti tai rivien välissä vaikkapa ”olet tyhmä”, ”sinusta ei ole mihinkään”, ”olet väärää sukupuolta” tai mitä tahansa muuta uskomusta, alkaa vääjäämättä kantaa taakkaansa kuin se olisi olemukseesi kiinteästi kuuluva totuus. Sitä ei välttämättä edes kyseenalaista. Saattaa jopa alkaa käyttäytyä uskomuksen mukaisesti. Jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä, valitsee uskomusten mukaisesti. 

Fyysiseen olemukseen liittyvät taakat voivat olla muun muassa ulkonäköön, kehon toimintoihin ja sairauksiin liittyviä. Ne ovat kiistatta olemassa. Lääketieteen keinoin voi tietysti korjailla aika monia asioita, mutta ei kaikkea. Tällainen taakka voi olla elämänmittainen. Jostain syystä jotkut todella sairaat ja monella tavoin vammaiset henkilöt tuntuvat olevan vapaita taakoista. He ovat hyväksyneet asiat niin kuin ne ovat. Toisille taakalta näyttävä asia ei olekaan taakka asianomaiselle. 

Eräs edesmennyt työkaverini sanoi usein "jokaisella on oma helvettinsä". Uskon sen. Jokaisella on oma taakkansa, josta toisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään aavistusta. Elämä antaa erilaisia taakkoja, joillekin pitkäkestoisia, koko elämän kestäviä, toisille pieniä ja toistuvia, joillekin äkillisiä ja isoja ja kaikkea näiden väliltä. Jotkut taakat ovat henkilökohtaisia, toiset kohtaavat perheitä tai suurempia yhteisöjä, jotkut, kuten sota, kansakuntia.  

Jokin elämänkokemus tai -vaihe saattaa pikkuhiljaa tai joskus äkistikin tehdä näkyväksi halun vapautua taakoista. Taakasta tulee tietoiseksi ja sen kantaminen alkaa ahdistaa. Sen intensiivisyys puristaa liikaa ja aito elämä ilman taakkaa voi alkaa tuntua houkuttelevalta. 

Taakkaan liittyvät aina tunteet. Ne ahdistavat, puristavat, painostavat. Viha, epätoivo, syyllisyys, häpeä. Mikä kelläkin. Voihan niitä koettaa paeta ja piilottaa, mutta siellä ne ovat odottamassa huomiota. 

Saattaa tulla epäuskoisia tunteita. Miten voisin luopua taakastani? Eikö se tarkoittaisi, että asialla, henkilöllä tai tapahtumilla, johon taakkani liittyy, ei olisikaan merkitystä? 

Mieli saattaa itsepintaisesti haluta pitää kiinni esimerkiksi surusta. Surusta luopuminen ei kuitenkaan tuo menetystä yhtään vähempiarvoiseksi. Kiinnipitäminen ei tuo takaisin kuollutta läheistä, eikä tarkoita, että olisi lakannut välittämästä. Se ei palauta särön saanutta ihmissuhdetta ennalleen tai tuo takaisin valitsematta jääneitä vaihtoehtoja. 

Viha pitää kiinni tiukemmin. Se sitoo ihmisen yhteen vihan kohteen kanssa vahvemmalla siteellä kuin rakkaus. Viha pitää kiinni, rakkaus antaa vapauden.  Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Viha ei muuta tapahtumien kulkua. Se pitää kiinni menneisyydessä. Voisiko elämän hyväksyä sellaisena kuin se on? Mitä jäisi jäljelle, jos vihasta luopuisi? Katoaisiko koko elämänsisältö vai löytyisikö vähitelleen aivan uusi elämäntarkoitus? 

Tunnistatko omia taakkojasi? Koetko olevasi taakkojesi uhri? Voisiko olla niin, että taakka haluaa näyttää sinulle jotain tärkeää? Opettaa sinulle jotain itsestäsi ja elämästä. Jotain, mitä et millään muulla tavoin voisi oppia.

Voisiko aitoa ja intensiivistä elämää synnyttää taakoista vapautuminen, ei niiden kantaminen? Millaista elämäsi olisi, jos olisit vapaa kaikista vaikeimmista ja ahdistavimmista taakkoihin liittyvistä tunteista? Uskotko sen olevan mahdollista sinulle? 

Ps. Sukupolvelta toiselle siirtyvistä taakkasiirtymistä kirjoitan joskus toisen kerran. 

Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 2. parisuhde

Olen saanut kotikasvatuksen, jossa nainen on miehen kanssa tasa-arvoinen –  äidin mielestä saattoi olla vähän tasa-arvoisempikinJ. Joka tapauksessa olen aina arvostanut molempia sukupuolia ja kokenut olevani naisena yhtä hyvä kuin mieskin. Parisuhde on mielestäni syvimmiltään muuta kuin sukupuolisuuteen liittyvä asia. 

Oma parisuhteeni on perustunut molemminpuoliseen luottamukseen. Kumpikin on voinut toiselta lupaa kysymättä tehdä mitä halua, mennä minne haluaa, hankkia mitä haluaa jne. Kun kirjoitan sen näin, se kuulostaa aika holtittomalta ja itsekkäältä. Ei se kuitenkaan ole sitä. 

Isoista hankinnoista päätetään yhdessä. Myöskin perheen rahat, laskut sekä omaisuus ovat yhteisiä.  Laskut maksetaan sen tililtä, jolla on rahaa. 

Koen olevani parisuhteessa yhtä aikaa sekä vapaa että riippuvainen.  Vapaus on sitä, että voin olla oma itseni. Minun ei tarvitse rajoittaa itseäni. Voin olla ajoittain heikko ja toisinaan myös vahva. Riippuvaisuuden koen olevan positiivista ja perheyhteyttä tukevaa. Vapaus ottaa huomioon toisen, eikä loukkaa parisuhteen perustaa, luottamusta. 

Parisuhde tarjoaa minulle tasavertaisen peilin, joka näyttää minulle erilaisia puolia itsestäni. 

Yli 40-vuoden parisuhteessa molemmille on muodostunut omat tehtävät ja roolit.  Pulassa olisimme molemmat, jos toinen äkisti viereltä katoaisi. Suuria yllätyksiä puolisosta ei enää tule esille ja monet asiat ovat selviä puhumattakin. 

Oppimisenpaikkoja tuntuu onneksi vielä tulevan. Eräs oppitunti sattui pari vuotta sitten Sortavalan laulujuhlilla, josta puoliso päätti lähteä melkoisella äkkilähdöllä kotiin. Olisin halunnut jäädä, mutta minun oli seurattava perässä, sillä passini oli autossa. Harkitsin kyllä hakevani sen ja tulevani jollain kyydillä myöhemmin kotiin. Menin kuitenkin kyytiin, vaikkakin pitkin hampain. 

Tästä tapahtumasta päädyin melkoisen tunnemylläkän kautta runsaasti pohdintoja aiheuttaneeseen mielentilaan. Mietin, kuka olen ilman puolisoani ja vielä laajemminkin ilman perhettäni, sukuani, ystäviä tai ilman passia ja isänmaata. 

Kuka olen ilman tunteita, ajatuksia, kokemuksia, muistoja tai ennen kaikkea tietoisuutta ja aikaa? Mikä tekee minusta minun?

Ei, en haluaisi aloittaa uutta elämää toisella nimellä tai identiteetillä. Pidän tästä. Silti ihmettelen, miten minusta on tullut minä ja miten erilainen voisin olla toisenlaisten valintojen tai mahdollisuuksien maailmassa. Miten paljon elämässä on sattumaa ja miten paljon valintaa?

Lapsuuden perheen lisäksi puolison valita on vaikuttanut eniten siihen, millainen olen nyt. Hänen kanssaan on voinut tätä elämää harjoitella sopivasti itsenäisesti ja riippuvuussuhteessa.  

Yllätyksistä vielä. Puolisoni ei todellakaan kuulu henkilöihin, jotka soittelevat tai tekstailevat muulloin kuin asiasta. Olin juuri ollut lähes viikon verran reissussa. Siksi tuntuikin tosi mukavalta saada häneltä eilen naistenpäivän toivotukset tekstarilla. Ymmärrän, kyllähän minullakin alkoi jo olla ikävä...

Mari Boine

Onhan siitä jo aika monta vuotta, kun ystäväni tutustutti minut norjansaamelaisen muusikon, Mari Boinen (s. 1956) musiikkiin. Boine yhdistää musiikissaan sävyjä jazzista, folkista ja rockista. Parasta hänen lauluissaan kuitenkin on joikaaminen.

Idjagieđas–levyä kuuntelin noihin aikoihin paljon. Kuunnellessani tein itselleni lupauksen: jos Mari Boine joskus tulee Suomeen konsertoimaan, aion olla paikalla. 

Sittemmin kaiken musiikin kuuntelu on jotenkin jäänyt vähemmälle. Nykyisin kuuntelenkin mieluiten hiljaisuutta.

Syksyllä huomasin ensimmäiset ilmoitukset Boinen Helsingin konsertista. Innostuin. Heti, kun lippuja oli varattavissa, ostin kaksi. Puoliso ei ollut innostunut lähtemään, mutta olin varma, että joku vieressäni konsertissa istuisi.

Konserttipäiväksi Helsinkiin sattuivat talven kovimmat pakkaset. VR kuitenkin kuljetti asianmukaisesti perille edulliseen 21 euron hintaan.

Ennen konserttia jäi aikaa käydä Helsingin taidemuseolla tutustumassa useisiin näyttelyihin. Eniten mieleen jäivät Ola Kolehmaisen pyhistä tiloista kuvaamat valokuvat, Pekka Kauhasen veistokset ja Timo P. Vartiaisen Roska on luksusta –näyttely. Jos sinulla on aikaa, niin suosittelen tutustumaan viimeksi mainittuun, johon pääset maksutta 25.3.2018 saakka. Herättää ajatuksia. Paljon.

Konsertti Savoy-teatterissa. Sepä oli jotakin. Jo ensimmäinen biisi meni syvälle jonnekin. Boine esitti vanhaa tuotantoaan sekä kappaleita viime vuonna julkaistulta, kokonaan englanninkieliseltä levyltä. 

Pidin eniten saamenkielisistä kappaleista, sillä niissä voin vain heittäytyä kokemaan musiikkia ja antaa sen vaikuttaa. Englanninkielisissä kappaleissa mieli tunki väkisin mukaan ja halusi alkaa sanojen avulla jäsentää musiikkia. Onneksi joikaamista niissäkin oli runsaasti. Ja hyviä nekin olivat. Tosi hyviä.

Boinen musiikki upposi mielen tuolle puolen, väreili kehossa ja soi sielun syvissä kerroksissa. Hiveli sitä, mikä ihmisissä on yhteistä. Kosketti salaista, unohduksissa ollutta paikkaa minussa. Siveli ja hoiti ihmisyyden yhteisiä syviä haavoja tuoden juuri oikeanlaisen, yhtäaikaa voimakkaan ja lempeän kosketuksen.  Sellaisen, joka eheyttää. 

Unenomaista, alkukantaista, rytmikästä, koskettavaa kauneutta. 

Kiitos lahjakkuutesi antamisesta maailman käyttöön Mari Boine!

Onneksi olin uskollinen itselleni tehdylle lupaukselle. Kuulin kutsun ja läksin. Kannatti. 

Edit 12.3.2018: Hesarin kriitikon konserttiarvioinnin löydät täältä.