Taakka lahjoittaa kantajalleen aidon ja intensiivisen elämän

Kuulin tämän lauseen eräältä naiselta, joka oli kirjoittanut sen muistiin Valamossa Torsti Lehtisen novellikurssilla. Tarkempaa lähdettä lauseelle ei valitettavasti ole, eikä googlauskaan tuottanut tulosta. Jos joku sattuu lähteen tietämään, niin mielelläni sen kuulisin.

No, anyway, olen miettinyt lausetta. Se tuntuu todelta. Voin tunnistaa kohtia omassa elämässäni, jolloin taakka on tuntunut painavan minut maan alle. Kaikki minussa, mieli, keho ja koko olemus, on ollut raskasta ja täynnä, voimatonta ja epätoivoista. Totta on, että tuolloin olen tuntenut eläväni, vaikka olen ajoittain melkein luullut kuolevani. Kaipa voi sanoa, että elämä tuntui intensiiviseseltä ja aidolta. Taakka piti minua hallussaan ja sai elämän tuntumaan. 

Mikä taakka oikeastaan on? Onko se kuitenkin mielen tuote, uskomus tai harha? Se tuntuu todelliselta, mutta onko se todellista? Miten taakasta voi vapautua? Voiko taakan kantaminen ollakin valinta?

Se taitaa riippua jokaisen omasta uskomusmaailmasta. Kohtaloon uskova voinee uskollisesti kantaa kohtalon hänelle antamaa taakkaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Mitä muuta hän voi? 

Samoin henkilö, jolle on lapsuudesta saakka iskostettu päähän tietoisesti tai rivien välissä vaikkapa ”olet tyhmä”, ”sinusta ei ole mihinkään”, ”olet väärää sukupuolta” tai mitä tahansa muuta uskomusta, alkaa vääjäämättä kantaa taakkaansa kuin se olisi olemukseesi kiinteästi kuuluva totuus. Sitä ei välttämättä edes kyseenalaista. Saattaa jopa alkaa käyttäytyä uskomuksen mukaisesti. Jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä, valitsee uskomusten mukaisesti. 

Fyysiseen olemukseen liittyvät taakat voivat olla muun muassa ulkonäköön, kehon toimintoihin ja sairauksiin liittyviä. Ne ovat kiistatta olemassa. Lääketieteen keinoin voi tietysti korjailla aika monia asioita, mutta ei kaikkea. Tällainen taakka voi olla elämänmittainen. Jostain syystä jotkut todella sairaat ja monella tavoin vammaiset henkilöt tuntuvat olevan vapaita taakoista. He ovat hyväksyneet asiat niin kuin ne ovat. Toisille taakalta näyttävä asia ei olekaan taakka asianomaiselle. 

Eräs edesmennyt työkaverini sanoi usein "jokaisella on oma helvettinsä". Uskon sen. Jokaisella on oma taakkansa, josta toisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään aavistusta. Elämä antaa erilaisia taakkoja, joillekin pitkäkestoisia, koko elämän kestäviä, toisille pieniä ja toistuvia, joillekin äkillisiä ja isoja ja kaikkea näiden väliltä. Jotkut taakat ovat henkilökohtaisia, toiset kohtaavat perheitä tai suurempia yhteisöjä, jotkut, kuten sota, kansakuntia.  

Jokin elämänkokemus tai -vaihe saattaa pikkuhiljaa tai joskus äkistikin tehdä näkyväksi halun vapautua taakoista. Taakasta tulee tietoiseksi ja sen kantaminen alkaa ahdistaa. Sen intensiivisyys puristaa liikaa ja aito elämä ilman taakkaa voi alkaa tuntua houkuttelevalta. 

Taakkaan liittyvät aina tunteet. Ne ahdistavat, puristavat, painostavat. Viha, epätoivo, syyllisyys, häpeä. Mikä kelläkin. Voihan niitä koettaa paeta ja piilottaa, mutta siellä ne ovat odottamassa huomiota. 

Saattaa tulla epäuskoisia tunteita. Miten voisin luopua taakastani? Eikö se tarkoittaisi, että asialla, henkilöllä tai tapahtumilla, johon taakkani liittyy, ei olisikaan merkitystä? 

Mieli saattaa itsepintaisesti haluta pitää kiinni esimerkiksi surusta. Surusta luopuminen ei kuitenkaan tuo menetystä yhtään vähempiarvoiseksi. Kiinnipitäminen ei tuo takaisin kuollutta läheistä, eikä tarkoita, että olisi lakannut välittämästä. Se ei palauta särön saanutta ihmissuhdetta ennalleen tai tuo takaisin valitsematta jääneitä vaihtoehtoja. 

Viha pitää kiinni tiukemmin. Se sitoo ihmisen yhteen vihan kohteen kanssa vahvemmalla siteellä kuin rakkaus. Viha pitää kiinni, rakkaus antaa vapauden.  Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Viha ei muuta tapahtumien kulkua. Se pitää kiinni menneisyydessä. Voisiko elämän hyväksyä sellaisena kuin se on? Mitä jäisi jäljelle, jos vihasta luopuisi? Katoaisiko koko elämänsisältö vai löytyisikö vähitelleen aivan uusi elämäntarkoitus? 

Tunnistatko omia taakkojasi? Koetko olevasi taakkojesi uhri? Voisiko olla niin, että taakka haluaa näyttää sinulle jotain tärkeää? Opettaa sinulle jotain itsestäsi ja elämästä. Jotain, mitä et millään muulla tavoin voisi oppia.

Voisiko aitoa ja intensiivistä elämää synnyttää taakoista vapautuminen, ei niiden kantaminen? Millaista elämäsi olisi, jos olisit vapaa kaikista vaikeimmista ja ahdistavimmista taakkoihin liittyvistä tunteista? Uskotko sen olevan mahdollista sinulle? 

Ps. Sukupolvelta toiselle siirtyvistä taakkasiirtymistä kirjoitan joskus toisen kerran.