Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 2. parisuhde

Olen saanut kotikasvatuksen, jossa nainen on miehen kanssa tasa-arvoinen –  äidin mielestä saattoi olla vähän tasa-arvoisempikinJ. Joka tapauksessa olen aina arvostanut molempia sukupuolia ja kokenut olevani naisena yhtä hyvä kuin mieskin. Parisuhde on mielestäni syvimmiltään muuta kuin sukupuolisuuteen liittyvä asia. 

Oma parisuhteeni on perustunut molemminpuoliseen luottamukseen. Kumpikin on voinut toiselta lupaa kysymättä tehdä mitä halua, mennä minne haluaa, hankkia mitä haluaa jne. Kun kirjoitan sen näin, se kuulostaa aika holtittomalta ja itsekkäältä. Ei se kuitenkaan ole sitä. 

Isoista hankinnoista päätetään yhdessä. Myöskin perheen rahat, laskut sekä omaisuus ovat yhteisiä.  Laskut maksetaan sen tililtä, jolla on rahaa. 

Koen olevani parisuhteessa yhtä aikaa sekä vapaa että riippuvainen.  Vapaus on sitä, että voin olla oma itseni. Minun ei tarvitse rajoittaa itseäni. Voin olla ajoittain heikko ja toisinaan myös vahva. Riippuvaisuuden koen olevan positiivista ja perheyhteyttä tukevaa. Vapaus ottaa huomioon toisen, eikä loukkaa parisuhteen perustaa, luottamusta. 

Parisuhde tarjoaa minulle tasavertaisen peilin, joka näyttää minulle erilaisia puolia itsestäni. 

Yli 40-vuoden parisuhteessa molemmille on muodostunut omat tehtävät ja roolit.  Pulassa olisimme molemmat, jos toinen äkisti viereltä katoaisi. Suuria yllätyksiä puolisosta ei enää tule esille ja monet asiat ovat selviä puhumattakin. 

Oppimisenpaikkoja tuntuu onneksi vielä tulevan. Eräs oppitunti sattui pari vuotta sitten Sortavalan laulujuhlilla, josta puoliso päätti lähteä melkoisella äkkilähdöllä kotiin. Olisin halunnut jäädä, mutta minun oli seurattava perässä, sillä passini oli autossa. Harkitsin kyllä hakevani sen ja tulevani jollain kyydillä myöhemmin kotiin. Menin kuitenkin kyytiin, vaikkakin pitkin hampain. 

Tästä tapahtumasta päädyin melkoisen tunnemylläkän kautta runsaasti pohdintoja aiheuttaneeseen mielentilaan. Mietin, kuka olen ilman puolisoani ja vielä laajemminkin ilman perhettäni, sukuani, ystäviä tai ilman passia ja isänmaata. 

Kuka olen ilman tunteita, ajatuksia, kokemuksia, muistoja tai ennen kaikkea tietoisuutta ja aikaa? Mikä tekee minusta minun?

Ei, en haluaisi aloittaa uutta elämää toisella nimellä tai identiteetillä. Pidän tästä. Silti ihmettelen, miten minusta on tullut minä ja miten erilainen voisin olla toisenlaisten valintojen tai mahdollisuuksien maailmassa. Miten paljon elämässä on sattumaa ja miten paljon valintaa?

Lapsuuden perheen lisäksi puolison valita on vaikuttanut eniten siihen, millainen olen nyt. Hänen kanssaan on voinut tätä elämää harjoitella sopivasti itsenäisesti ja riippuvuussuhteessa.  

Yllätyksistä vielä. Puolisoni ei todellakaan kuulu henkilöihin, jotka soittelevat tai tekstailevat muulloin kuin asiasta. Olin juuri ollut lähes viikon verran reissussa. Siksi tuntuikin tosi mukavalta saada häneltä eilen naistenpäivän toivotukset tekstarilla. Ymmärrän, kyllähän minullakin alkoi jo olla ikävä...