Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 2. parisuhde

Olen saanut kotikasvatuksen, jossa nainen on miehen kanssa tasa-arvoinen –  äidin mielestä saattoi olla vähän tasa-arvoisempikinJ. Joka tapauksessa olen aina arvostanut molempia sukupuolia ja kokenut olevani naisena yhtä hyvä kuin mieskin. Parisuhde on mielestäni syvimmiltään muuta kuin sukupuolisuuteen liittyvä asia. 

Oma parisuhteeni on perustunut molemminpuoliseen luottamukseen. Kumpikin on voinut toiselta lupaa kysymättä tehdä mitä halua, mennä minne haluaa, hankkia mitä haluaa jne. Kun kirjoitan sen näin, se kuulostaa aika holtittomalta ja itsekkäältä. Ei se kuitenkaan ole sitä. 

Isoista hankinnoista päätetään yhdessä. Myöskin perheen rahat, laskut sekä omaisuus ovat yhteisiä.  Laskut maksetaan sen tililtä, jolla on rahaa. 

Koen olevani parisuhteessa yhtä aikaa sekä vapaa että riippuvainen.  Vapaus on sitä, että voin olla oma itseni. Minun ei tarvitse rajoittaa itseäni. Voin olla ajoittain heikko ja toisinaan myös vahva. Riippuvaisuuden koen olevan positiivista ja perheyhteyttä tukevaa. Vapaus ottaa huomioon toisen, eikä loukkaa parisuhteen perustaa, luottamusta. 

Parisuhde tarjoaa minulle tasavertaisen peilin, joka näyttää minulle erilaisia puolia itsestäni. 

Yli 40-vuoden parisuhteessa molemmille on muodostunut omat tehtävät ja roolit.  Pulassa olisimme molemmat, jos toinen äkisti viereltä katoaisi. Suuria yllätyksiä puolisosta ei enää tule esille ja monet asiat ovat selviä puhumattakin. 

Oppimisenpaikkoja tuntuu onneksi vielä tulevan. Eräs oppitunti sattui pari vuotta sitten Sortavalan laulujuhlilla, josta puoliso päätti lähteä melkoisella äkkilähdöllä kotiin. Olisin halunnut jäädä, mutta minun oli seurattava perässä, sillä passini oli autossa. Harkitsin kyllä hakevani sen ja tulevani jollain kyydillä myöhemmin kotiin. Menin kuitenkin kyytiin, vaikkakin pitkin hampain. 

Tästä tapahtumasta päädyin melkoisen tunnemylläkän kautta runsaasti pohdintoja aiheuttaneeseen mielentilaan. Mietin, kuka olen ilman puolisoani ja vielä laajemminkin ilman perhettäni, sukuani, ystäviä tai ilman passia ja isänmaata. 

Kuka olen ilman tunteita, ajatuksia, kokemuksia, muistoja tai ennen kaikkea tietoisuutta ja aikaa? Mikä tekee minusta minun?

Ei, en haluaisi aloittaa uutta elämää toisella nimellä tai identiteetillä. Pidän tästä. Silti ihmettelen, miten minusta on tullut minä ja miten erilainen voisin olla toisenlaisten valintojen tai mahdollisuuksien maailmassa. Miten paljon elämässä on sattumaa ja miten paljon valintaa?

Lapsuuden perheen lisäksi puolison valita on vaikuttanut eniten siihen, millainen olen nyt. Hänen kanssaan on voinut tätä elämää harjoitella sopivasti itsenäisesti ja riippuvuussuhteessa.  

Yllätyksistä vielä. Puolisoni ei todellakaan kuulu henkilöihin, jotka soittelevat tai tekstailevat muulloin kuin asiasta. Olin juuri ollut lähes viikon verran reissussa. Siksi tuntuikin tosi mukavalta saada häneltä eilen naistenpäivän toivotukset tekstarilla. Ymmärrän, kyllähän minullakin alkoi jo olla ikävä...

Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 1. omat vanhemmat

Miten olla parisuhteessa ja perheessä itsenäinen ja riippumaton, missä määrin se on tarpeen tai hyväksi? Ovatko riippuvuus ja itsenäisyys toistensa vastakohtia? Nyt mentiin ikuisuuskysymyksiin, joita on paljon pohdittu ja vielä pohditaan jatkossakin. Jokainen taitaa joutua niiden eteen jossain elämänvaiheessa.

Lasten aikuistuminen on yksi vaihe, jossa nämä tulevat vastaan ja samaan ajankohtaan sattuu usein omien vanhempien ikääntyminen ja sitä kautta hoivan ja huolenpidon tarpeen lisääntyminen. Toiseen suuntaan tulisi osata antaa vapautta ja olla kuitenkin käytettävissä tarvittaessa. 

Omien vanhempien suuntaan saattaa joutua puuttumaan omaisen elämään uudella tavalla, joka muuttaa suhteen laadun perinpohjaisesti. Entisestä huolenpitäjästä ja vallankäyttäjästä tulee tarvitsija. Erityisen pulmallista tietysti on, jos vanhemman on vaikea pyytää tai hyväksyä apua.

Hyvä on puhua arvoista, kuten itsemääräämisestä. Arkiset ongelmat ovat kuitenkin hyvin käytännönläheisiä, kuten, miten taata lääkkeiden ottaminen, jos henkilö ei itse muista siitä huolehtia ja ei halua ottaa vastaan apua. Itsenäiseen elämään tottuneen muistisairaan kanssa neuvottelu on oma lukunsa.

Pitäisikö hoitamiseen sitten osallistua aktiivisesti vai jättäytyä suosiolla syrjään. Sekin on ratkaistava, kun asuu toisella paikkakunnalla ja erityisesti, jos omainen on tottunut turvautumaan lähimpänä asuvaan. 

Hoitaja saattaa kuitenkin kuormittua hoitoisuuden lisääntyessä ja muistisairaskin pystyy hyvin helposti tunnistamaan tunnetiloja. Hänen avuttomuuttaan sekä pahaa oloa lisää vaivaksi olemisen tunne. Tilanne ei silloin ole kenenkään kannalta paras mahdollinen.  

Perheen puhumattomat asiat aktivoituvat helposti vanhempien ikääntyessä ja vaikeuttavat asioiden hoitamista entisestään. Kyse kai keski-iässäkin on siitä, ketä on rakastettu enemmän tai ylipäätään, onko rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia ollut riittävästi ja onko lapsia kohdeltu tasa-arvoisesti. Tunnistan hyvin nämä kysymykset. 

Nuorille vinkiksi, että äidin/isän murha (huom. kyse on kuvainnollisesta irtiotosta) kannattaisi tehdä hyvissä ajoin, jotta pystyy muuttuneessa vanhuuden tilanteessa antamaan anteeksi menneisyydelle ja luomaan viimeistään silloin lämpimän suhteen vanhempaansa. Tunnistan hyvin, ettei se ole kovinkaan helppoa erityisesti, jos äiti on ollut liian vahva ”murhattavaksi”.

Itse onnistuin väistelmään tätä murha-asiaa kauan ja pystyin työstämään sitä perusteellisemmin vasta keski-iässä. Armollisuus omille vaatimuksille pitänee pitää mielessä ja hyväksyä riittävän hyvä suhde ja sovinto. Ja niitäkään ei tarvitse tehdä muualla kuin omassa mielessä. Joskus se muuten onkin mahdotonta ja sen joutuu vain hyväksymään. 

Jokainen on tehnyt ja voi tehdä vain parhaansa käytettävillä resursseilla niin menneisyydessä kuin nytkin. Ja se on riittävästi.