21. elokuuta 2018

Kun äiti ei rakasta


Tuntuuko sinusta joskus siltä, että se jonka odottaisi rakastavan sinua eniten, ei rakasta sinua? Että äiti ei rakastaKoetko jatkuvasti olevasi vailla jotain? Epäilet tai ehkä tiedät, että äiti rakastaa enemmän muita sisaruksia. Tai ajattelet, ettei hän kykene ollenkaan rakkauteen.

Voihan niin ollakin. Joskus. Harvoin.  

Kuinka hyvin oikeastaan tunnet olosuhteet, joihin synnyit? Millainen äidin oma elämäntilanne oli? Mistä hän sai tukea? Millaisia taakkoja hän kantoi omasta perheestään ja suvustaan?

Ehkä synnyit yllätyksenä. Ehkä synnyit yhdenillan suhteesta. Äitisi saattoi sen vuoksi joutua tosi koville. Ehkä isäsi vetäytyi vastuusta, ehkä hänen henkilöllisyyttään ei ollut edes tiedossa. Ehkä äitiäsi painostettiin keskeyttämään raskaus.

Äitisi kuitenkin päätyi synnyttämään sinut. Hän saattoi tehdä sen vuoksi monenlaisia uhrauksia. Ehkä jätti ura- tai opiskeluhaaveet, ehkä muutti tai jäi paikkakunnalle, jolle ei olisi halunnut jäädä. Jäi epätyydyttävään suhteeseen, jossa oma sisin pikkuhiljaa unohtui ja kuori peitti tunteet.

Ehkä äitisi antoi sinut pois. Kasvoit jonkun toisen luona, sijaiskodissa tai laitoksessa. Et ehkä tunne äitiäsi ollenkaan.

Jymylän lastenkodin lapsia v. 1933


Ehkä synnyit toivottuna. Äitisi saattoi kuitenkin joutua jättämään sinut hoitoon pitkäksi aikaa jollekin muulle, ehkä mummolle tai muulle sukulaiselle työn tai opiskelun vuoksi.  Ehkä tämä tapahtui aikaan, jolloin hänellä ei ollut mahdollista käydä eikä soitella viikoittain. Saattoi käydä niin, että vierastit äitiäsi, kun seuraavan kerran hänet näit.

Ehkä olit sairas tai sisaruksesi olivat. Ehkä äitisi oli sairas tai joku muu läheisistä. Mieli ja tunteet askartelivat jossain muualla.

Ehkä oli…

Työttömyyttä. Mielenterveys- tai päihdeongelmia. Velkoja. Väkivaltaa. Joskus oli sotakin. Uskottomuutta. Taloudellisia vaikeuksia. Liikaa työtä. Onnettomuuksia. Hankalia ihmisiä. Vaikeita olosuhteita.

Oli ehkä jotain, joka vaikutti siihen, millaiseksi sinun ja äitisi suhde muodostui. Ehkä se ei muodostunut kovin lämpimäksi. Ehkä et tunne rakkautta. Ehkä ajattelet tai tunnet, ettei äitisi rakasta sinua. Ehkä koet muiden sisarusten olevan hänelle rakkaampia.

Siellä se kuitenkin on. Syvällä jossain. Rakkaus. 

Ja vaikkei olisikaan tai et sitä tuntisi, sekin riittää. Sait äidiltäsi elämän. Pidä siitä hyvää huolta. Se on sinun tehtäväsi. 

Ei kannata syyttää äitiäsi elämäsi pilaamisesta, ei rakkauden puutteesta. Ei se auta. Se olisi vastuun siirtämistä toiselle. Vastaat itse omasta elämästäsi. Vastaat omista tunteistasi. Älä pilaa elämääsi katkeruudella. Äitisi teki parhaansa. Tai vaikka ei olisikaan tehnyt, asialle ei voi mitään nyt.

Mennyt on niin kuin se on. 

Sinua eivät auta katkeruus, ei viha. Tee työtä itsesi kanssa, jotta pääset eroon niistä. Ne haavoittavat vain sinua itseäsi. Vapaudu painavista tunteista. Tee työtä, jotta löytäisit rakkauden. Kyse on kuitenkin lopulta siitä, miten koet suhteen omaan itseesi. Oletko riittävä itsellesi? Rakastatko itseäsi? Vai syytätkö muita?

Jospa onkin niin, että sinun tehtäväsi on muuttaa asioita. Katkaista kierre.

Et voi valita, mitä aiemmin on tapahtunut, mutta voit valita kuinka siihen suhtaudut. Jäätkö menneisyyden vangiksi? Annatko rakkaudettomuuden kokemuksen pitää sinua pihtiotteessaan vai murtaudutko siitä irti ja alat elää elämääsi vapaana. Löytää rakkauden äitiisi ja itseesi. Vapautua. Se kannattaa.

Tee parhaasi. Hyväksy tilanne ja jatka eteenpäin.

Mennyt on niin kuin se on.

Päästä irti.

Äitiin liittyviä teemoja voit käsitellä esimerkiksi perhekonstellaatiotyöpajassa. Kiehisen tapatumakalenterista voit tarkastaa seuraavan työpajan ajankohdan. 





18. heinäkuuta 2018

Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 3. lapset


Oikeastaan kaikki, mitä tästä on tarpeen sanoa, tiivistyy sananlaskuun, jonka mukaan tärkeintä on antaa lapsille juuret ja siivet.

Aikuisten lasten kohdalla on tosi vaikea tietää, millainen välimatka on hyvä pitää. Ei ole tarkoitus tuppautua ohjaamaan nuoren aikuisen elämää, eikä toisaalta olla välinpitämätön.

Muistan hyvin, miten itse kaipasimme omien isiemme tukea omaa asuntoa hankkiessa. Jo se, että he molemmat tulivat katsomaan, mitä olimme hankkimassa, oli merkityksellistä. Henkinen tuki oli tärkeää.

Toivoisin, että suhteemme aikuisiin lapsiinkin säilyisi sellaisena, että he voivat koska tahansa ja millaisissa pulmissa tahansa turvautua apuumme. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki pulmat tai asiat olisivat sellaisia, joita pitää puida vanhempien kanssa.

Oikeastaan en osaa tarkalleen sanoa, miten toivoisin asioiden menevän siinä vaiheessa, kun oma avun tarve lisääntyy ikääntymisen myötä. Sitä pitää pohtia vielä. 

Toivoisin, että en olisi liian vaikea "murhattava"

Että lapset voisivat tehdä terveen irtioton itsestäni. Että en istuisi olkapäällä rajoittamassa heidän elämäänsä tai kummittelisi vielä kuolemani jälkeen osoittelemassa sormella, miten asioista kuuluu ajatella, miten ne pitäisi tehdä "oikein" tai mitä ei missään nimessä kannattaisi tehdä. Että osaisin itse tehdä sisäistä työtäni niin, että mahdollisimman vähän sukupolvista kannettavaa jäisi heille.

Antaisin vapauden lentää, tehdä unelmista totta ja yhtä hyvin antaisin kulkea omat harhapolut ja tehdä virheet, jotka juuri heidän elämänpolullaan kuuluu tehdä. 

Vaikeuksien kohdatessa huolehtimisen sijasta 
muistaisin vain rakastaa








19. kesäkuuta 2018

Sydämen ääni - kuuletko sen?


Haluan kertoa vanhan tarinan reilun 20 vuoden takaa. Opiskelin tuolloin työn ohessa ja olin ottanut muutaman kuukauden syksystä vuorotteluvapaata. Aioin kirjoitella siinä gradua.

Vapaan alettua minua kuitenkin kysyttiin aikuisopistolle opettamaan ja suureksi hämmästykseksi itselleni kuulin suostuvani. Viikkotunteja oli yli 20 ja aihe oli minulle uusi. No helposti ymmärtää, että kaikki aikani meni kotiaskareiden lisäksi tuntien valmistamiseen ja opetukseen. Gradua en kirjoittanut yhtään.

Ihmettelin kamalasti, miksi menin suostumaan. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Niin, ei ollut järkeä, eikä päätöstä tehty järjellä.
Niin vain piti tehdä.
 Sydämen ääni sanoi niin.

Syykin selvisi ajallaan.

Joulukuun alussa opetustyö loppui. Kahdeksas päivä joulukuuta sain soiton USA:sta kummitädiltäni: serkkuni oli raa´asti murhattu kotinsa edustalla. Tätini oli luonnollisesti poissa tolaltaan.

Päätös lähteä hautajaisiin oli yhtä nopea kuin opetustyöhön lupautuminen. Ei sitäkään tehty järjellä, vaan sydämellä.

Niinhän siinä sitten kävi, että rahat, jotka opetustyöllä hankin, menivät lähes pennilleen hautajaismatkan kuluihin. Ilman niitä en olisi pystynyt matkustamaan. Kummitätini mies ei kestänyt tilannetta, vaan sai sydänkohtauksen ja joutui tehohoitoon. Läheltä piti, ettei tullut kaksia hautajaisia samalle kertaa.

Oli hurjan tärkeää päästä kummitätini tueksi. Äidinkieli on kuitenkin tunnekieli ja suomeksi puhuminen oli hänelle oleellisen tärkeää järkyttävässä tilanteessa.

Onneksi kuuntelin sydämen ääntä. Se tiesi paremmin. Järki ei pystynyt sitä sammuttamaan.  

Onko sinulle tapahtunut jotain vastaavaa? Oletko kuunnellut sydämen ääntä, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä?





21. toukokuuta 2018

Voi sydämen raskaus


Se tunne, kun tiedät olleesi liikkeellä puhtain sydämin ja hyvässä tarkoituksessa ja asia kääntyy päälaelleen. Sinulle tarjotaan syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole vastuullasi. Voihan sydämen raskaus.

En pysty syyllisyyttä ottamaan, enkä kantamaan. Enkä haluakaan. Eipä se auttaisi, vaikka koettaisin ottaa sen hartioilleni. Viitta olisi vieras, eikä kuuluisi minulle. 

Katuisinko totuutta? Miksi? Sehän on kaikkien tiedossa muutenkin.  Asiat ovat niin kuin ovat. Katuisinko yritystä auttaa? Ei, siihenkään en lähde. 

Pahoillani olen. Pahoillani siitä, että ihmiset kantavat yksin niin paljon. Pahoillani yksinäisyydestä, keinottomuudesta, avuttomuudesta, kyvyttömyydestä, puhumattomuudesta, pitkittymisestä. Pahoillani, etten ole pysynyt tukemaan enemmän. 

Turhaa syyllisyyttä en aio ottaa ja vihan kestän kyllä. Tai mistäs minä tiedän, kestänkö. Kipeää se tekee. Mutta eihän sekään auta, vaikka olisin vihan kohteena. Miten se voisi auttaa? Mielen myrkyttäminen ja vastakkainasettelu eivät taida toimia. 

Surullinen olen. En oikein tiedä, mistä. Menetetyistä kohtaamisistako? Ehkä samoista asioista, joista olen pahoillani. Elämä on niin kovin lyhyt.  
Ihmisyys on vaikea laji. 

En tiedä, mikä tässä auttaisi. Kun en muuta osaa, valitsen rakkauden ja myötätunnon. Tiedostan kyllä, että se voi olla vaikeaa - ainakin vastaanottaa. Muuta tietä ei kuitenkaan ole.

Ehkä sydämen raskauskin kevenee. Vähitellen.








10. toukokuuta 2018

Äidin kosketus


Kävin hoitokodissa äitiä tervehtimässä niin kuin usein maanantaisin teen. Yleensä hän istuu aulassa ystävänsä kanssa. Nytkin odottelivat siellä ruokaa. Mie tosin luulin, että ruokailu oli jo mennyt. Tavallisesti autan äitiä siten, että puhuttelen häntä äidiksi, jotta hänen olisi helpompi tunnistaa minut. Niin tein nytkin.

Oli ihana kevätsää ja kysyn, haluaisiko äiti lähteä ulos. Hän halusi, niin kuin yleensä lähes aina haluaa. Etsittiin hoitaja, jotta päästään huoneeseen pukeutumaan ulkoilua varten. Huoneet ovat nykyisin aina lukittuina, koska yksi hoidettavista eksyy toisten huoneisiin ja häntä on hankala hoitajienkin saada sieltä pois. Lukitsemalla ovet vältetään hankalia tilanteita. Onhan se vähän epämukavaa ja vaivalloista, mutta parempi kuitenkin kuin yhteenotot, joita myös on ollut.

Äiti ei enää muista, missä hänen huoneensa on. Oman nimensä oven vierestä hän osaa kyllä lukea. Varustaudutaan ulkoiluun. Äiti käy vessassa, autan etsimään kengät ja takin. Äiti valitsee punaisen baskerin, se ei meinaa asettua kunnolla. Kun se asettuu, lähdemme huoneesta käytävälle. Siinä äiti sitten kysyy, ”Kuulehan, oletko Tikkalasta? Olet niin tuttu.”  Kyllä äiti, olen tuttu, olen sinun lapsesi. Tikkalastakin kyllä aikoinaan. 

Äiti tarttuu kaksin käsin käteeni. Niin hellästi ja lämpimästi, etten sellaista muista ennen kokeneeni. En melkein osaa siinä kosketuksessa olla, se on niin rakkaudellinen. Siinä me kävellään käsi kädessä ulko-ovelle ja äiti ihmettelee, eikö hän enää tunne lapsenlapsiaan. Sanon olevani hänen tyttärensä. Ovella äiti haluaa ottaa tuekseen kävelysauvat ja ote kädestä irtoaa.

Kävelyretkellä löydämme sinivuokkopaikan. Äiti haluaa mennä lähemmäs ja menemme metsikköön. Jaamme kauniin näyn yhdessä. Pitkästä aikaa äiti kiinnostuu luonnosta ja se tuntuu niin hyvältä. Näemme monessa pihassa ihmisiä haravoimassa ja äitikin haluaisi puutarhatöihin. Yhtäkkiä hän kysyy, mitä lapsille kuuluu. Kerron, vaikka tiedän, ettei hän enää minuutin kuluttua muista sitä.

Äidin rintaa alkaa puristaa ja hissukseen palailemme hoitokotiin. Kun rakennus alkaa näkyä, äiti kysyy, tuonneko olemme menossa. Sekin on pieni ihme. Ei hän ole tunnistanut rakennusta varmaan pariin vuoteen. Nyt tunnisti.

Saattelen äidin syömään. Hän kiittelee hyväntuulisena käynnistä ja siitä, että pääsi ulos. Kyselen hoitajilta, löytyisikö heiltä haravaa. Äiti niin mielellään haravoisi. Eivät tiedä. Ehkä löytyy. 

Lähden pois. Äidin kosketus jää minuun. Siinä on jotain, jota olen niin kovasti kaivannut.

Itkettää.






23. huhtikuuta 2018

Kun olen kuollut


Nyt kun olen kuollut, mieleni ja kehoni ovat lakanneet olemasta. Henkeni on irronnut minusta. Vielä hetken se katsoo menneeseen. 

Se muistaa utuiset auringonnousut, aamukasteen, terävät kivet paljaiden varpaiden alla, kimmaltavan hangen, höyryävän hengityksen, kissan kehräyksen, metsämansikan maun ja vastasyntyneen niskan tuoksun. Synkät ja pitkät illat, kun murheelliset ajat pitensivät tunnit viruttaen niiden kestoa loputtomasti. Surun ja ilon. Pelon. Tylsyyden ja intohimon. Jälleennäkemiset ja erot.

Henki katsoo kaikkea sitä, minkä elämä minulle opetti, minkä se antoi ja sitten otti pois. Elämä lainasi itseään minulle, jotta sain kokea sen kautta kaikki elämäni kokemukset. Ne tuhannet tunteet, pakahduttavat ja riuduttavat, verkkaiset ja kiihkeät, toivotut ja ne, joita en olisi halunnut kokea. Nekin, joita väistin viimeiseen asti.

Olen kiitollinen kaikesta.

Elämä hioi minua. Se käänsi ja kaulitsi. Välillä se kalttasi ja nyppi. Satutti. Pisti polvilleen. Vielä enemmän silitteli ja antoi parastaan. Helli. Innosti. Yllätti. Kaiken se teki rakkaudesta.

Henki katsoo elämääni täynnä hellyyttä ja rakkautta. Hetken vain ja sitten se jo liukuu pois, on osa ikuisuutta.

Elämäni ihmisenä, joka olin, jatkuu jäljelle jääneiden mielissä vielä hetken. Yhdessä koetuissa kokemuksissa, itkuissa ja nauruissa, pettymyksissä ja onnenhetkissä, rakkaudessa, vihassakin. Kun muistot himmenevät, olen kokonaan poissa.

Kun olen kuollut, mikään ei ole muuttunut. Katson sinua, teitä kaikkia, ja ajattelen teistä edelleen hyvää. Rakkaus jää

Rakkaus antoi elämän, kuolema teki sen valmiiksi. Ikuisuus on.


8. huhtikuuta 2018

Miltä vapaus tuntuu?


Haluan löytää itsestäni itseltäni piilotetut ja huomaamattomat esteet. Ne, jotka rajoittavat ja pienentävät minua. Haluan tuoda esiin omaa totuuttani, avata itseäni. Sukeltaa syvyyksiin ilman kontrollia, vailla rajaa, häpeää, varovaisuutta tai sääntöjä. Haluan löytää vapauden.

Haluan tanssia ja nauraa, itkeä, käpertyä syliin voimattomana.

Haluan haastaa, haluan voittaa ja yhtaikaa antautua. Haluan olla hehkeä ja kuuma nainen. Haluan vietellä, saattaa sinut hulluuden partaalle, tönäistä alas ja vetää pikkurillistä takaisin.

Olen vallaton ja hersyvä. Runsas kaikkeudessani. En piittaa mistään, enkä edes siitä.

En anna maailman häiritä itseäni, vähät välitän yhteiskunnan säännöistä, ohitan ne kevyesti, eikä niitä ole.

Haluan kertoa kaikille, että hekin ovat vapaita.

Rakastan koko maailmaa ja se rakastaa takaisin.

Huomaan olevani rajaton, silleen hyvällä, ilkikurisella tavalla. Olen olemassa enemmän ja täydemmin kuin aiemmin. Olen kevyt ja avoin. Huomaan olevani ilmaa kevyempi. Ehkä voisin lentää, jos haluaisin.

Mikään ei tartu minuun. Olen immuuni arvostelulle. Minussa vain ei ole tarttumapintaa.

Sekoitun maailmankaikkeuteen ja se sekoittuu minuun. Huomaan sykkiväni sen rytmissä, eikä minua enää ole. On vain rakkaus. Olen vapaa.