22. marraskuuta 2020

Minuun sattui


Kävi tässä eräässä virtuaalitilanteessa niin, että minuun sattui. Tehtiin yksi harjoitus, jossa tutkittiin omia kipukohtia, asioita joita en osaa. No niitähän on. Ja niitä on tietysti tähän ikään mennessä tarkasteltu puolelta, jos toiseltakin. 

Minut yllätti, miten kovasti jotkut kommentit siitä huolimatta osuvat arkaan paikkaan. Nousi monenlaisia tunteita.

Kävin miettimään, miksi niin kävi. Ja ennen kaikkea, mitä tilanteesta voisin oppia.




Virtuaalisesti tilanteiden hallinta on hieman toisenlaista kuin lähikontakteissa. Vaikka näemme toisemme ruudulta, kuva on kuitenkin melko pieni ja sen laatukin voi olla kaikkea huippuhyvästä todella kehnoon.

Toisinaan kaikki tapahtumissa olijat eivät pidä kameraa päällä, joka tekee kohtaamisesta vaikeampaa ja etäännyttää jäseniä toisistaan. Tulee ikään kuin tunne, että jotkut tarkkailevat tilannetta olematta osa ryhmää, ovat ulkokehällä.

Joskus on yhteyksien pätkimistä, linjoilta tipahtamisia tai äänen katoamista. Kehon kieltä ei pysty lukemaan ruudulla kuten lähitapaamisissa tapahtuu automaattisesti. Puheenvuorojen ottaminen ja antaminen on myös erilaista, eikä suju yhtä luontevasti kuin kasvokkain.

Kaikki tämä tekee vuorovaikutuksesta haastavaa.



Uskon virtuaalisuuden olleen yksi tekijä omaan kokemukseeni. Toiset eivät kyennet lukemaan kehonkielestäni, miltä minusta tuntui. Uskon, että kasvokkain oma haavoittuvuuteni tilanteessa olisi ollut paremmin näkyvissä. Ehkä se olisi vaikuttanut vuorovaikutuksen laatuun. Ehkä se olisi myös vaikuttanut omaan kokemukseeni. Olisin ollut enemmän osa ryhmää, joka olisi jakanut kokemustani. Nyt olin yksin haavani kanssa.

Harjoitusta purkaessa minusta tuntui, että kokemukseni ei tullut kuulluksi. Tuntui, että minua ei hyväksytty sellaisena kuin olin. Minun haluttiin olevan toisenlainen. Koin, että minua alettiin ohjata niihin suuntiin, joita puhujat pitivät toimivina itselleen. Tunsin, että sanomani mitätöityi.

Tämä kaikki tapahtui toki minun parhaakseni ja hyvää tahtoen. Ei ollenkaan ilkeästi tai pahantahtoisesti. Vaan päinvastoin. Sain opastusta, jotta pääsisin vaivastani eroon. Jotta olisin sen kanssa rohkeampi.




MUTTA.

Minä en halunnut opastusta, en neuvoja tai ohjeita. Halusin vain kertoa asioita, joita harjoituksessa pyydettiin kuvaamaan.

Tulin yllätetyksi tehtävän kanssa muiden osallistujien alettua kommentoida sanomaani. Se oli odottamatonta. Olin suojaton. (Sitä muut eivät tietenkään voineet tietää.)

Kannustavaksi tarkoitettu palaute ärsytti ja sattui johonkin syvään kohtaan minussa. En halunnut, enkä pyytänyt, neuvoja tai opastusta. Halusin tulla kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

Taisin oppia myös jotain tehtävän annosta.



Koskaan ei voi tietää, millaiseen kohtaan toisessa ihmisessä omat sanat osuvat. Minulle tämä oli erittäin hyödyllinen kokemus. Ehkä muistan taas vähän aikaa kuuntelemisen paremmin. Usein se riittää, eikä muuta tarvita.

Tunnistan itsessänikin asuvan opettajan, joka tietää asioita toisten puolesta. Tai oikeammin luulee tietävänsä. Joskus se pääsee valloilleen. Sekin on inhimillistä.



Tapahtuman loppupiirissä rohkaistuin kertomaan, että minuun sattui. Se oli pelottavaa ja tunsin kehossani levottomuutta ja pienoista vapinaa. Pelkäsin loukkaavani henkilöitä, jotka minua hyväntahtoisesti opastivat. Tiesin aiheuttavani vaivaantumisen tunteita muissa ryhmän jäsenissä. Tiesin tunnelman ryhmässä muuttuvan täydellisesti muiden myönteisten palautekommenttien jälkeen.

Minun oli kuitenkin pakko sanoa. Itseni vuoksi. Rehellisyyden vuoksi. Oppimisen vuoksi.

Jos en nyt sanoisi, niin koska sitten.



Olisin voinut jäädä tunteitteni kanssa yksin. Ne olivat kuitenkin syntyneet ryhmätilanteessa. Koin, että olisi oikein ja oikeudenmukaista jakaa ne ryhmässä. Ryhmällä oli mahdollisuus oppia kokemuksestani jotakin.

Itsekin toivoisin, että kanssani vuorovaikutuksessa olevat henkilöt voisivat antaa palautetta suoraan.

Myöhemmin olin ylpeä itsestäni. Arvostin omia tunteitani ja hyväksyin ne. Pystyin myös kertomaan kokemuksestani ryhmässä. Aina niin ei ole ollut. Olen siis oppinut jotakin.

En särkynyt, vaan vahvistuin avaamalla omaa haavoittuvuuttani. Suosittelen kokeilemaan.













5. lokakuuta 2020

Koronan somekuplan läpinäkymättömät seinät

Huomaan someystävissäni polarisoitumista koronaan liittyen. Jotkut uskovat, että mitään koronapandemiaa ei ole olemassa ja, että taustalla on jonkinlainen salaliitto.

Osa menee niin pitkälle, että uskoo rokotuksissa ihmisiin istutettavan jonkinlaisen sirun, jolla voidaan jotenkin hallita tai tarkkailla ihmisiä. He vastustavat yhteiskunnan taholta tulevia rajoituksia, eivät halua käyttää maskeja, osallistuvat massatilaisuuksiin ja elävät kuten koronaa ei olisikaan.

Jotkut toiset taas uskovat koronan olevan hyvin vaarallinen ja uhkaavan heitä lähes kaikissa kontakteissa. He luonnollisesti toivoisivat nykyistä tiukempia turvatoimia. Osa rajoittaa itse omia kodin ulkopuolella tapahtuvia toimiaan minimiin tartunnan pelossa.



Seuraava asia ei oikeastaan kuulu tähän juttuun, kunhan mietin. On vaikeaa kuvitella, mitä tämä aika tekee ihmisille, joilla on esimerkiksi sairastumisen pelkoon liittyviä pakko-oireita, kuten pakonomaista käsienpesua tai pakonomaista siivoamista. Nyt niihin suorastaan kehotetaan ja niitä pidetään hyveenä.

No, mennään takaisin tähän juttuun. Huomaan miettiväni, millaiset seikat saavat meidät toimimaan, kuten toimimme. Onko omassa tai sukuhistoriassa toistuvia pettymyksiä, luottamuksen puutetta? Onko takana suuria menetyksiä, pelkoa?

Tuntuu kuin katastrofiajattelu olisi vallalla kummassakin ääripäässä. Molempiin ryhmiin kuuluvat henkilöt postailevat ahkerasti omia ajatuksiaan myötäileviä julkaisuja. Joissakin tapauksissa kummankin laidan julkaisut ja mielipiteet alkavat lähestyä hurmosliikkeiden käyttäytymistä. Usko omaan asiaan on kovin vahva ja tuntuu olevan vaikeaa kuulla tai vastaanottaa siitä poikkeavia mielipiteitä. Aitoon vuoropuheluun on pitkä matka.  




Niinhän se on, että jos tykkäät tietynlaisista julkaisuista, facebookin algoritmi laittaa samanlaista sisältöä sinulle yhä enemmän ja enemmän. Vähitellen oman kuplan sisältö alkaa täyttyä samansisältöisistä julkaisuista, jolloin oma ajattelu saa vahvistusta. Veikkaan, että sitä eivät kaikki somen käyttäjät havaitse.

Todellisuus alkaa vääristyä ja osa siitä rajautua ulkopuolelle. Oman kuplan seinien ulkopuolelle näkee yhä vähemmän. Vastakkain asettelu on valmis. Kuplan ulkopuolinen sisältö saattaa tuntua täysin valheelliselta.

Ilman henkilökohtaista kokemusta asiasta, se saattaa jäädä tuntemattomaksi, joko uhaksi tai mitätöinnin kohteeksi. Tai jos kokemusta itsellä tai lähipiirissä on, kokemuksen laatu ja voimakkuus, saattaa antaa itselle harhakuvan, että kokemuksen avulla tulee koko ilmiön asiantuntijaksi. Lievän taudin sairastanut ei pidä sitä flunssaa kovempana jne.

Tiedon oikeellisuuden arvioiminen saattaa olla erittäin vaikeaa. Joissakin tapauksissa levitettävä tieto on eri syistä tietoisesti väärää (disinformaatio). Se voi olla myös tahatonta harhaan johtamista ja puutteellista tai virheellistä (misinformaatio).

Erityisesti suurvaltojen politiikassa tiedon oikeellisuutta on saattanut joutua poliittisista syistä epäilemään ja näköjään edelleen on syytä epäillä. Kotimaassamme olemme tottuneet melko rehtiin viestintään. Tämä saattaa toki olla myös oman kuplani tuottamaa toiveajattelua. Sitä en kiellä.  




Median lukutaito, siihen soisi koulussa ja kodeissa panostettavan. Vaikeaahan se on, kun meillä jokaisella on oma kasvatuksen muodostama kuplamme, jonka läpi katsomme maailmaa.

Luulisin, että suuri enemmistö lienee mielipiteineen jostakin ääripäiden väliltä. He eivät välttämättä kommentoi tai tykkäile kummankaan ääripään jutuista. Ovat hiljaa ja elävät elämäänsä. Heilläkin on oma kuplansa.

Voisihan sitä tutkailla omia tuntemuksiaan. Miksi reagoin niin kuin reagoin? Mitkä tapahtumat, ajatukset ja tunteet omassa, perheeni ja sukuni menneisyydessä vaikuttavat siihen, kuinka suhtaudun koronaan tai ylipäätään asioihin? Voisinko hieman tutkia oman somekuplani seinämiä? Jospa ne kirkastuisivat ja voisin nähdä seinämän toiselle puolelle.

Kaikille on paikkansa ja aikansa. Kuplillekin.

POKS.  


30. elokuuta 2020

Kun töissä itkettää…

Tiedätkö sen tunteen, kun et mahda mitään, kyyneleet vaan tulevat. Toisiaan niin käy töissä. Minulle on sattunut niin monta kertaa. Eri syistä.

Joskus asiat, joita olen kuullut tai nähnyt ovat olleet niin vaikeita, että olen asiakkaan kanssa yhdessä kyynelehtinyt. Joskus tilanne on itkettänyt vasta kotona, omassa rauhassa. Yleensä saunassa.

Näitä sattui etenkin silloin, kun olin töissä terveyskeskuksen päivystyksessä. Kun emme mahtaneet mitään ja potilas menehtyi. Kun jouduin ilmoittamaan omaisen kuolemasta omaisille. Kun vakava sairaus ilmeni. Kun läheisensä äkillisesti menettäneet istuvat murtuneina kriisiryhmässä. Kun lapsia kuoli. Kun nuoren huumeiden käyttö tuli tietoon.



Viimeisen kyynelehtimiseen oli kuitenkin toisenlainen syy.

Kelan kuntoutuspsykoterapia voi kestää yhdestä kolmeen vuotta. Usein käyntejä on noin kerran viikossa. Kolmen vuoden aikana tapaamisia voi olla yhteensä 200. Harvoin kaikki käynnit tulevat käytettyä, yleensä kuitenkin hyvän matkaa toista sataa tapaamista toteutuu.

Siinä ajassa muodostuu ihmissuhde.

Suhteen aikana asiakas muuttuu ja niin muuttuu terapeuttikin. 

Jokainen asiakas opettaa terapeutille jotakin.

Terapian kuluessa asiakas antaa kulkea palan matkaa rinnallaan avaten elämästään kipeitä kohtia, haavoja ja kolhuja. Joskus asiat ovat olleet niin vaikeita, että elämän hyvät asiat ovat kutistuneet, tulevaisuuden horisontti on kadonnut ja arki muuttunut vaikeaksi kulkea.

Terapiasuhteessa opettelemme toisiamme. Mikä on asiakkaan rytmi, pitääkö minun odottaa vai lempeästi johdatella asioita eteenpäin? Vaikenenko varovasti tilaa antaen vai olisiko aktiivisempi ote tälle asiakkaalle parempi? Pitääkö keskustelua pyrkiä rajaamaan joihinkin teemoihin vai kenties saatella sitä pois pienistä ympyröistä? Koko ajan muistaen, mitä tavoitteita kohti matkaa teemme.




Vähitelleen opimme, miten olla toistemme kanssa. Luottamus syvenee. Kun maltamme odottaa, viikkojen, joskus vasta vuosien kuluessa jokin asiakkaan sisällä liikahtaa. Sitä sitten tarkastelemme yhdessä. Millainen kasvu on tapahtumassa? Mihin suuntaan asiakkaan sisäiset versot kurottavat? Mitä oikeastaan tapahtuu? 

Kolme vuotta on pitkä aika. Joskus se ei ole tavoitteiden kannalta tarpeeksi. Työ- tai opiskelukyky ei palaudu. Joskus vuosi tai kaksi riittää. Matka jatkuu kuntoutusterapian jälkeen muilla keinoilla.

Toisinaan terapian päättyessä on ihanaa todeta käyneensä asiakkaalle tarpeettomaksi. Olemme tulleet siihen, mihin meidän yhteisellä matkallamme pitikin tulla. Asiakkaan juuret ja versot ovat riittävän vahvat, jotta hän voi jatkaa matkaa omin neuvoin.

On tapahtunut jotain taianomaista. Miten ja milloin siinä niin kävi? Usein on mahdotonta sanoa mitään tiettyä käänteentekevää hetkeä tai asiakkaan esiin tuomaa oivallusta. Jossain vaiheessa valoa vain alkaa näkyä enemmän. Orastava sisäinen taimi tulee nähdyksi ja vahvistuu. Sitä vaalitaan, kasvatellaan, tutkitaan ja suojellaan. Asiakas alkaa uskoa itseensä.

Tällä viikolla itku tuli asiakkaan painettua vastaanoton oven kiinni kolmen vuoden terapian viimeisen käynnin jälkeen. 

Herkistyin. Minua itketti. Olin yhtä aikaa iloinen, haikea ja hyvin kiitollinen.

Oli tapahtunut jotain hyvin kaunista. Asiakkaan rinnallakulkijanaan tällä matkalla opin, että hyvin vaikeista kokemuksista voi versoa jotain upeaa ja ainutlaatuista. Asiakas teki suuren työn, itse sain olla muutoksen todistajana.

On valtaisan suuri etuoikeus saada seurata ihmisten kasvua. Se on suurin lahja, mitä työssä voin kokea. 

Kiitollisuus jäi minuun.

10. elokuuta 2020

Kannattaa antaa itsensä innostua


 On jännää huomata, miten joku asia saa innostumaan. Ja etenkin mitä siitä seuraa.

Otetaan vaikka mustikat. Niitähän on tänä vuonna metsät täynnä. Ihmiset ovat innostuneet poimimaan mustikoita niin, että pakastinkauppa käy kuumana. Pakastusrasiatkin ovat kaupoista lopussa. Ovat muutkin innostuneet.

Mietittiin tyttären kanssa, että on ihanaa kerätä, kun on niin hyvä marjapaikka. Todettiin kuitenkin, ettei meistä olisi kaupallisiin tarkoituksiin kerääjiksi. Omat marjat on kiva kerätä, mutta liian työläältä tuntuisi alkaa myyntiin marjoja poimia. Moni on innostunut siitäkin ja hyvä niin.

Mie annan mieluummin ylimääräiset marjat niille, jotka eivät itse pääse metsään. Se tuottaa enemmän iloa itselle.



Innostuin keräämään myös kantarelleja. Niitä vaan on niin paljon ja on ihanaa kerätä. Sienestäminen on kuin aarteen etsimistä. Mikä ilo, kun jostain kuusen alta sammalikosta pilkistää keltainen lakki ja sen vieressä toinen. Ne ovat niin kauniitakin. Parhaana päivänä keräsin 2,5 ämpärillistä parissa tunnissa.

No siinä sitten miettimään, mitä niille tekisi, kun omassa pakastimessa on vielä viimevuotisiakin. Löytyihän niille ottajat useaan eri osoitteeseen. Erityisen hyvilläni olen, että keksin viedä 10 litraa äidin hoitokotiin. Saavat vanhuksetkin sienikastiketta. Sieniä kuulemma käytetäänkin siellä paljon, josta olin oikein ilahtunut.

Luonnosta on vain niin helppoa innostua. Sienestämisestä innostuin niin, että polvet alkoivat reistailla vaativan maaston vuoksi. Silti se oli hirmuisen energisoivaa. Polvetkin rauhoittuivat ajastaan.



Puoliso innostuu rakentelusta. Jopa niin, että entiset projektit ovat vielä kesken, kun jo uutta on vireillä. Tunnistan samaa itsessänikin.

On juttuja, joista pitäisi innostua, mutta kun vaan ei innosta. Vaikkapa siivous. Vaatehuone oli jo kauan ollut melkoinen kaaos. Olin päättänyt, että lomalla sen siivoan. Pitkitin sitä melkein loman viimeiseen päivään. Sitten se oli edessä. Eihän siihen siivoukseen lopulta mennyt kuin tunti. Hirmu hyvä fiilis oli, kun sen sai tehtyä.

Miksi se oli muka niin vaikeaa? Miksi en innostunut aiemmin? On se ihminen outo otus. Varmaan olisin sen tunnin säästänyt vaatteiden etsimisajassa, jos olisin aiemmin innostunut. Vaan ei.

Nyt olen innostunut Kipan superpesiksen huippuvireestä. Pari matsia olen käynyt katsomassa ja useampia seurannut livetilastoja jännäämällä. On jotenkin hirmuisen inspiroivaa nähdä sellaista nuorta taidokkuutta ja myös johdon taktista pelisilmää. Hurja työmäärä on tarvittu, jotta niihin taidonnäytteisiin on päästy. On ollut innostusta monella taholla ja tasolla.

Yhdestä uudesta työjutusta myös olen innostunut. Teemme sitä kollegan ja erään asiantuntijan kanssa. On ollut tosi innostavaa suunnitella kokonaisuutta yhdessä. Oma työ on enimmäkseen yksin toimimista ja pitkästä aikaa tällainen yhteisprojekti tuntuu oikein mukavalle. Projekti on aivan uudenlainen meille molemmille ja uutta joutuu oppimaan paljon. Se on kiinnostavaa ja samalla haastavaa. Tämä kiinnostuksen kohde oli kypsynyt mielessäni jo vuoden verran. Yksin en saanut sitä käynnistettyä. Rohkenin puhua asiasta kollegalle, joka innostui ja niinpä asia etenee.


Joskus yksin ei jaksa kannatella innostusta. Tarvitaan toinen. Vuorotellen voidaan tsempata toisiamme. Niin innostus pysyy elossa. Suosittelen hankkimaan tsemppaajia!

Innostusta kannattaa pitää elossa. Se antaa voimaa, tuo iloa ja uudistaa. Innostus voi viedä sinua uusille aluille, pakkoihin ja kokemuksiin, jotka elähdyttävät mieltäsi ja kehoasi.

Ilman innostusta ei vaan jaksa.

Uskalla innostua! Se kannattaa.

 

21. kesäkuuta 2020

Miten näkökulman vaihtuminen vaikutti?


Sain viikko sitten tekstiviesti, jossa ilmoitettiin: ”Puoluevaltuustolle sähköistä postia! Yt henkilön nimi”. Nimeä en nyt tässä toista.

Kerrankos näitä sattuu, että viesti tulee väärään osoitteeseen. Puhelinnumero on helppoa näpytellä vahingossa väärin. Ilmoitin että, viesti taisi tulla väärään osoitteeseen, jotta lähettäjä voisi lähettää sen oikealle vastaanottajalle. 

Sain myöhemmin vastausviestin, jossa luki ”Sorry, poistettaan listalta. Hyvää kesää! MH”. Kohtelias viesti siis tuli ja asia oli siltä osin kunnossa.

Pikkuisen jäin kuitenkin miettimään, että miltä ihmeen listalta. En ole mitenkään poliittinen henkilö, en ole koskaan ollut. Ei nimeni ole puolueiden listoilla. Ei ainakaan pitäisi olla.



Seuraavana päivänä luin sähköpostini ja huomasin tämän henkilön lähettämän postin. Huomasin, että viesti oli lähetetty Jussi Halla-aholle eduskuntaan. Mitä ihmettä?

Oma nimeni komeili 38 muun kanssa kopion saaneissa. Kaikki nimet ja sähköpostit olivat näkyvillä. Oloni tuli sangen hankalaksi. Huomasin äkisti olevani poliittisesti tiedostava. Tuntui, että olin seurassa, jossa en haluaisi missään nimessä olla.

Mietin, miten yhteystietoni olivat listalle joutuneet. Kysyisinkö lähettäjältä? Jostain syystä mieleeni tuli sananlasku ”Ei paska parane pöyhimällä” ja annoin asian olla.

Viikon kuluessa asia kuitenkin palasi ajatuksiini muutamia kertoja. Jotenkin tuntui, että minusta oli maalattu muiden näkyville väärää kuvaa. Se vaivasi. Pikaisella katsauksella näytti, etten tunne muita saman sähköpostin saaneita. Silti en pitänyt asiasta.


Mitä väliä sillä sitten on, jos joku luulee, että olen ko. puolueen kannattaja? Jotenkin sillä tuntuu olevan. Arvojen kannalta. Toisaalta, minut tuntevat toivottavasti tietävät ihmisoikeuksien ja tasa-arvo-kysymysten olevan minulle tärkeitä.

Tänään tulin tietokoneelle ja katsoin sähköpostin vielä kerran. Huomasin, että liitteenä oli aika omituinen tiedosto, jossa ei ollut paljon tolkkua.

Tässä vaiheessa tuli mieleen googlata viestin lähettäjä nimeltä ja tällä kertaa keskustelupalstalta tuli tietoa, joka helpotti oloani. Tämä henkilö lähettelee sangen erikoisia postauksia, usein poliitikoille.

Huomasin, että oli hyvä, etten lähtenyt penkomaan asiaa. Siitä olisi pahimmassa tapauksessa saattanut käynnistyä häiriökäyttäytymisen ketju. 


Merkittävintä omalta kannaltani oli, että ärtymys oli tipotiessään ja tilalle tuli helpotus. Ehkä monet muutkin postin saaneista miettivät omituista viestiä.

Mitä tästä opimme? Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Maltti on valttia. Näkökulmaa vaihtumalla merkitys muuttuu. No senhän olen tietysti tiennyt jo aiemminkin, siitä vain tuli taas uusi todiste.

Hassua koko jutussa oli, että keskustelupalstalta saatu tieto oli itselleni merkittävä. Se on jotenkin koomista.

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä


24. toukokuuta 2020

Salliiko uusi normaali ikäihmisen vierailut?


Tämän kevään koronaeristys on sujunut itseltäni melko hyvin. Uusia taitoja on ollut pakko opetella, jotta etätyö on ollut mahdollista. Ikäihmisten tilanne on kuitenkin ollut hankala käsitellä.

Työ on muuttunut ja kaipaan sen suhteen normaalia arkea, jossa terapiavastaanotto ja työnohjaukset voitaisi pitää lähitapaamisina. Poikkeustilanteen etävastaanottoineen myös asiakkaat ovat ottaneet yllättävänkin hyvin. Yhteydet ovat välillä heikkoja ja toisinaan joudutaan turvautumaan puhelimeen videoyhteyden pätkimisen takia.

Harjoitusten tekeminen on hankalampaa, silti alun tyrmistyksen jälkeen myös terapiat ovat alkaneet edetä. Voidaan jo puhua muustakin kuin koronasta.


Hallitus puhuu uudesta normaalista. Siihen kai me, asiakkaani ja minä, olemme astuneet, kuten koko maailma.

Eristäytyminen ei ole muuttanut omaa arkeani kovin paljon. Toki kaupassa käynnit ovat harventuneet, kylässä ei käydä ja meillä ei käy vieraita.

Onko tämä uusi normaali?

Hygieniaan tietysti kiinnitetään enemmän huomiota. Sairaanhoitajana se ei ole tuottanut vaikeuksia. 

Ikäihmisten eristys on mietityttänyt todella paljon. Pohjois-Karjalassa ei ole todettu uusia koronatapauksia neljään viikkoon. Se on pitkä aika.

Siihen olen sopeutunut, etten pääse hoivakotiin äitiäni tapaamaan. Asiassa helpottaa kovasti se, ettei äiti osaa enää läheisiään kaivata.


Millaisen riskin voin kotona asuvien läheisteni kanssa ottaa. Uskallanko käydä kylässä ja kutsua noin kerran kuussa meillä vierailemaan tottunutta ikäihmistä viikonloppua viettämään?

Helpompaa on, jos perheessä on kaksi ikäihmistä. Voi edes jutella päivittäin jonkun kanssa. Yksinasuvalla kaikki on toisin.

Millaista elämää se on, jos yksinasuva ei voi tavata ketään? Läheinen sanoi, ettei se ole elämää ensinkään. Talviaika on hänelle muutoinkin vaikeaa ja kesää on odotettu hartaasti. Että pääsisi maalle ja muiden seuraan.

Niinpä teimme päätöksen ja pyysimme läheistä viikonlopuksi käymään. Hän on kykenevä itsenäiseen päätöksentekoon ja riskit puhuttiin läpi moneen kertaan. Voi sitä onnea, kun hän pääsi käymään puutarhalla valitsemassa ihan itse kesäkukkia parvekkeelle. Pääsi tekemään puutarhakasvien tarkastuksen mökillä ja juomaan kahvit rannassa.


Ehkä hän vierailun turvin jaksaa taas paremmin hiljaiseloa.

Viikko on mennyt, eikä kukaan meistä ole kipeä. Riskinotto taisi kannattaa.

Silti vähän mietin. Oliko se viisasta? Entä, jos olenkin taudin kantaja ja hän sairastuu? Miten silloin tulen itseni kanssa toimeen?

Pitääkö minun tulevaisuudessa jatkuvasti miettiä ketä voin tavata ja ketä en? Mitä on vastuullinen käytös? Mitä on ihmisarvoinen elämä?

Onko tämä uusi normaali?

Joillekinhan tämä tila on arkea eri sairauksien vuoksi. Heille se on ollut arkea ehkä vuosia. Siihen en edes osaa tätä uutta normaaliani verrata.



Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä


21. huhtikuuta 2020

Avainkokemukseni


Eräs ystäväni oli pohtinut Facebookissa omaa avainkokemustaan. Sanomalehti Karjalaisen pääkirjoituksessa oli mainittu koronan tulevan nuorten yhteiseksi avainkokemukseksi. Eri ikäiset Ihmiset olivat innostuneet ystävän sivuilla miettimään omia kokemuksiaan hirmu kivasti. Meillä kotonakin käynnistyi mukavaa keskustelua aiheesta ja huomasin sen mietityttävän minua useampana päivänä.

Piti ihan googlata, mitä avainkokemus tarkalleen tarkoittaa. Saksalainen Mannheim määrittelee Wikipedian mukaan avainkokemuksen nuoren sukupolven yhteinen kokemukseksi, joka sitoo sukupolven yhteen. Kokemus vaikuttaa sen kokeneiden koko elämään. Ryhmän sitoo yhteen sama ikä, yhteinen leimaava avainkokemus ja jaettu tietoisuus yhteenkuuluvuudesta.

Kollektiiviseen nuoruuden avainkokemukseen ovat erityisen otollisessa ikävaiheessa Mannheimin mukaan noin 17–25 -vuotiaat. Kaikilla sukupolvilla ei kuitenkaan ole avainkokemuksia eivätkä kaikki aikalaiset omaa samoja kokemuksia tai ymmärrä toisiaan. Tutkija Matti Virtanen (2001) näkee, että erityisesti 1617 -vuotiaat ovat alttiita sukupolvensa avainkokemukselle.



Ensin oli aika vaikeaa muistaa, mitä tuohon ikävaiheeseen oikein kuului. Onhan siitä 70-luvusta jo aika kauan.

Aloin muistaa pikkuasioita, kuten muotia. 

Oli vakosamettihousut ja niissä järkyttävän leveät lahkeet. Muistan, että koulun kässätunnilla tein itselleni niin leveälahkeiset, sammalen vihreät housut kuin kankaasta sai. Silmälasien linssit peittivät puoli naamaa. Laamapaitoja värjättiin naruvärjäyksellä. Farkuissa jotkut merkit olivat enemmän muotia kuin toiset. Muistan olleeni hyvin tyytyväinen omiin Lee cooperihin.

Miulla oli oma mankka, sellainen oranssi National. Radiosta nauhoitettiin lempimusiikkia, jota sitten huudatettiin uudestaan ja uudestaan. Lemppareitani olivat ainakin Alvin Stardust ja Slade sekä tietysti Hurriganes ja myöhemmin Hassisen kone. Hurriganesia olin katsomassa eturivissä, kun se esiintyi Kiteen Huvikeskuksessa.

Viikonloppuisin kesäaikaan käytiin Kiteellä Kasinolla kuuntelemassa bändejä tai ainakin hengailemassa parkkipaikalla. Joskus liftattiin tyttökaverin kanssa Hammaslahteen Lemmenlavalle. Liftailureissuja tehtiin lopulta kuitenkin vähän, sillä joskus sattui kammottavia kyytejä. Erään kerran kuski ja apukuski naukkailivat viiniä koko matkan.

Sitten muistin kesätyöt. 

Niitä oli paljon tarjolla nuorille. Itsekin olin joka kesä töissä 14-vuotisesta alkaen. Se tarkoitti, että oli omaa rahaa käytettävissä. Samalla se tarkoitti, että vaatteet itselle piti ostaa omilla rahoilla. Ihme kyllä rahat riittivät siihen mitä tarvitsi. Vanhemmat varmasti auttoivat kesätyöpaikkojen hankinnassa ensimmäisinä vuosina. Ainakaan minulla ei ole mielikuvaa, että olisin ollut niitä itsenäisesti kyselemässä.

Talvisin käytiin aika usein kavereiden kanssa elokuvissa, yleensä Tohmajärvellä Mäkipirtissä. Saturday night feaver ja John Travolta olivat kuumaa kamaa tuolloin. Joskus käytiin myös Joensuussa, jossa kerran satuimme näytökseen, jota me tytöt katsoimme naama punaisena ja hämillään. Pojat olivat valinneet kuvan ja sattui olemaan aika rohkeaa settiä. Maailma oli siltäkin osin vapautunut.




Nuoriso käytti aika runsaasti alkoholia viikonloppuisin. 

Erityisen suosittua oli omenaviini, jota pojat hankkivat täysikäisten kavereittensa avustuksella. Pojat harjoittelivat myös kiljun tekoa. Sitä käytettiin hautaamalla kanisterit muurahaispesään. Se oli ihan kamalaa kuravelliä. Kaverista pidettiin aina huolta, vaikka joskus joku saattoi olla melko heikossa hapessa.

Melkein kaikki kaverit tupakoivat, kuten minäkin jo ennen täysikäisyyttä. Tupakka-askivalikoimassa oli tarjolla nuorille suunnattuja 10 savukkeen kokoisia. Lukiossa tupakointi oli sallittua ja meille oli osoitettu tupakkapaikka ihan koulun vieressä.

Kekkonen oli presidenttinä, eikä muuta osannut kuvitellakaan. 

Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, jonka vieressä piti olla hissunkissun. Koulussa historian tunneilla sota Neuvostoliittoa vastaan ohitettiin yhtä sujuvasti kuin sukupuolivalistus. Viimeksi mainittuun onneksi nuortenlehdet antoivat jo asiallista tietoa. Suosikissa taisi olla joku palstakin aiheesta. Ehkäisypillereitäkin nuoret saivat ehkäisyneuvolasta.

Televisiossa oli kaksi kanavaa, eikä enempää osannut kaivata. 

Huippuhienoa oli, kun kuva alkoi näkyä väreinä. Teini-iässä katsoin isän kanssa urheilua ja yöllä ihan kamalan jännittäviä yöjuttuja, joissa oli kaikenlaista kummituskamaa. Niistä varmaan sain silloin tarpeekseni, koska mikään kauhu ei kerta kaikkiaan uppoa nykyisin. Jotain sarjoja seurattiin äidin kanssa, sisarusten kanssa katsottiin Disneyn piirretyt, ne taisivat olla sunnuntaiaamuna. Lasse Virenin Montralin olympiavoitot muistan katsoneeni ja tunnelma oli kertakaikkisen hieno, ehkä sitä voisi verrata Suomen ensimmäiseen jääkiekon maailmamestaruuteen.

Suhteita kavereihin hoidettiin tapaamisten lisäksi myös puhelimella, jonka kammesta saatiin yhteys keskukseen, joka välitti puhelun toivottuun numeroon. Meille soittavan piti osata sanoa Tikkala 53, joka oli numeromme. Istuin naulakon alla takkien takana juttelemassa parhaan kaverini kanssa tuntikausia.

Pohjois-Karjala-projekti toi tietoisuuteen alueemme suuren sydänsairastavuuden. Meilläkin siirryttiin voista margariiniin. Tosin kuului juttuja siitä, että se tehdään kissan rasvasta.

Jotkut kavereista matkustelivat Interreilaamalla ja jotkut harvat olivat vaihto-oppilaina maailmalla. Alkoi tulla ymmärrystä, että kielitaidolla voisi olla merkitystä. 

Opiskelu oli itsestäänselvyys. 

Itse menin lukioon, koska en yhtään tiennyt, mihin olisin halunnut suuntautua. Ei se tosin oikein selvinnyt lukiossakaan. Seurustelu taisi olla pääasiallinen kiinnostuksen kohde.

Sosiaalityö kiinnosti, mutta en päässyt sisään Tampereelle. Olin Helsingissä töissä setäni baarissa ja huomasin sattumalta sairaanhoitajakoulun ilmoituksen. Sinne hain, sillä en viihtynyt yhtään kehäkolmosen sisäpuolella. Sattumalta tapahtuneeseen ammatinvalintaani olen ollut tosi tyytyväinen.

Huomaan, että nuoruusmuistoissani nousee esille muutamia asioita, kuten vapaus, vaihtoehdot sekä yhteisöllisyys. Myöskin työn tekeminen oli itsestään selvyys. Rahaa ei ollut ilman sitä. Elämään ja maailmaan, kaiken kehittymiseen oli kova luottamus. Elämä meni eteenpäin ja olin virrassa. 




Mikä sitten on yhteistä sukupolvelleni?

Ehkä tuo vaihtoehtojen olemassaolo ja yhteiskunnan jatkuva kasvu. Suomella meni hyvin. Sodan jälkeen olimme tottuneet olemaan suuren Neuvostoliiton kainalossa ja kuitenkin avautumaan länteen.

Nuoruuteen kuuluu usko elämään. 

Sukupolvelleni siihen lisää potkua antoivat opiskelun ja työn kautta avautuneet mahdollisuudet. Vanhempamme ja isovanhempamme olivat kärsineet köyhyydestä sodan aikana ja sen jälkeen. Meille he halusivat tarjota kaikkea, mistä olivat jääneet paitsi. Yhteiskuntakin tarjosi vaihtoehtoja, joita heillä ei ollut.

Kesätyöt milloin milläkin alalla opettivat meille samaa kuin mummoni: ”Työ ei tekevälle käsiin tartu.” Ikäpolvelleni vakituinen työpaikka on ollut tavoitteena.

Miten avainkokemukset ovat vaikuttaneet omaan elämääni?

Elämään luottaminen on kantanut koko elämän, kuten opiskelu ja työteliäisyyskin. Työ ei ole käsiin tarttunut. Mielelläni edelleenkin teen monenlaisia töitä, vaikka ei se huussinaluksen tyhjentäminen lempihommiin kuulukaan. 

Työn merkitys on ollut suuri. Se on tuonut itsenäisyyttä ja vapautta sekä antanut paljon onnistumisen kokemuksia. Nuoruuden kokemukset erilaisista töistä ovat tuoneet perspektiiviä yhteiskuntaan ja arvostusta kaikenlaisten töiden tekijöihin ja työn merkitykseen.

Henkilökohtaisesti tärkein päätökseni puolison valinnan jälkeen, ja voinee sitä yksilölliseksi avainkokemukseksikin nimittää, nuoruusvuosina oli kuitenkin tupakoinnin lopettaminen 18-vuotiaana. Siihen en olisi pystynyt ilman ikätovereideni tukea. 

Samaan sukupolveen syntyneillä elämän virran maasto on tietyiltä osin samantyylistä. Välillä on leppoisaa menoa, toisinaan taas esteitä, suvantoja ja koskia. Nykyiset nuoret saavat toisenlaisia avainkokemuksia -  kuten jokainen sukupolvi sitä ennen ja sen jälkeen. 

Elämän virta menee eteenpäin. 




Blogin Facebook-sivut löytyvät täältä