24. joulukuuta 2018

Setäni varasti omenan


Mieleeni tuli tarina, jonka isäni kertoi aikoinaan. Tarina liittyy jouluun.

Isäni oli syntynyt vuonna 1932 hänellä oli siihen aikaan yksi vanhempi velipoika, hänestä kaksi vuotta nuorempi sisar ja neljä vuotta nuorempi pikkuveli.

Isäni isä oli hankkinut kotiin joulukuusen. Luultavasti pojat olivat päässeet mukaan sitä kaatamaan. Paljon kuusenkoristeita ei ollut, mutta aidot kynttilät ja joitakin olkikoristeita varmasti. 

Tarinan vuosi oli siitä erityinen, että vanhemmat olivat saaneet hankituksi omenoita, jotka kiinnitettiin kuuseen koristeiksi. Omenoitahan ei siihen aikaan talvisin juurikaan ollut saatavilla, ei ainakaan maaseudulla, jos ei ollut omia omenapuita.

Lapsille oli sanottu, että omenoihin ei saanut koskea ja niitä syötäisiin sitten jouluna.

Siihen aikaan kylillä pidettiin kinkereitä eri taloissa. Sinä vuonna kinkerit sattuivat olemaan isäni kotona juuri ennen joulua. Isäni oli tarinan aikoihin kuusivuotias. Lasten oli varmasti aika vaikeaa olla hiljaa ja kiltisti, kun pappi puhui ja välillä veisattiin virsiä. Vanhempien sanaa kuitenkin toteltiin. 

Isä kertoi muistavansa elävästi, miltä tuntui, kun parivuotias velipoika marssi horjuvin askelin virren veisuun aikana kohti joulukuusta ja otti sieltä omenan käteensä ja muitta mutkitta haukkasi siitä palasen. 

Vanhemmat eivät hennoneet papin aikaan kieltää poikaa ja niinpä hän sai syödä koko omenanVanhemmat sisarukset joutuivat katsomaan sivusta vesi kielellä. 

Tämä muisto oli piirtynyt isäni mieleen joulusta vuodelta 1938.

Omat jouluni ovat olleet yltäkylläisiä.

Hautausmaalla muistelen isääni ja muita läheisiä vainajia ja mietin, miten paljon elämänmeno on muuttunut yhden ihmisiän aikana.






28. marraskuuta 2018

Hankala omainen

Minusta on tullut hankala omainen.

Äitini on elämänsä ajan ollut vahva nainen. Hän on opettanut minulle, että nainen pärjää tässä maailmassa ja yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin mieskin. Hän on aina arvostanut oppimista ja tietoa, itsenäisyyttä ja omia päätöksiä.

Nyt vahvuus on pala palalta riisuuntunut, se on riisuttu. Vastaan taisteleminen ei auta. Alzheimer on vahvempi. Oppi ja tiedot ovat karisseet. Kyky tehdä päätöksiä ja olla itsenäinen on vähentynyt vähenemistään. Jäljellä ovat vain perustarpeet ja niiden täyttäminen ja siinäkin hän tarvitsee apua. Vähitellen herra Alzheimer vie viimeisetkin taidot ja kyvyn tunnistaa ihan niitä tavallistakin tavallisempia tarpeita.

Jäljellä ovat ahdistus ja levottomuus, hätä, kun mikään ei ole tuttua. Levottomuus ja vaeltelu, kun missään ei ole hyvä olla. Hiki päässä, rintaa puristaa, kun sanat eivät tule niin kuin tarve olisi.

Hankala minusta tuli, vasta kun yksityinen hoitokoti, jonka neljä vuotta sitten valitsimme omasta mielestämme parhaana, myytiin. Tai ei ihan vielä silloin hankala, ihmettelevä pikemminkin. Ajattelin sinisilmäisyyttäni, että uudet käytännöt ottavat aikansa ja homma alkaa taas pelata entiseen malliin.

Myynnin myötä ovesta katosi tarra ”Maksamme verot Suomeen, mutta katosi muutakin. Resurssit vähenivät. Henkilökunnassa on paljon vaihtuvuutta. Käytävät ovat tyhjät. Tai eivät ne ihan tyhjät ole, onhan siellä joitakin yksinäisiä vanhuksia, jotka kykenevät vielä liikkumaan itsenäisesti, kuten äitini. Monesti äidin luona vieraillessani en ole nähnyt yhtään hoitajaa. He ovat huoneissa hoitamassa liikuntakyvyttömiä vanhuksia ja tekevät aivan varmasti parhaansa.




Esperi Caren omistavat sijoitusyhtiö Intermediate Capital Group (ICG), eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen sekä yrityksen toimiva johto. ICG on sijoitusyhtiö, jonka nettotulot vuonna 2017 olivat 218,2 miljoonaa englannin puntaa eli 245,86 miljoonaa euroa.

Yksi Esperi Care oy:n arvoista on tuloksellisuus.  ”Haluamme asettaa riman korkealle ja päästä tavoitteisiin niin yhteiskunnallisesti, laadullisesti kuin taloudellisestikin. Haluamme, että toimintamme kasvaa ja on kannattavaa. Vain sillä voimme taata kestävän kehityksen ja turvata työpaikat.” Esperi Caren aluevaltaukset, toiminta ja liikevaihto näyttävätkin kasvavan huimaa vauhtia.

Yrityksen arvoina on mainittu myös asiakaskeskeisyys: ”Ymmärrämme, että yhtiö ei maksa palkkojamme. Asiakas maksaa ne kerran, tyytyväinen asiakas joka kuukausi. Haluamme olla pitkäaikainen ja ammattitaitoinen kumppani ja tarjota kaikille asiakkaillemme vain parasta hoitoa.”

Muistisairas vanhuksen keinot ilmaista tyytyväisyyttään tai tyytymättömyyttään hoidosta ovat kovin rajalliset. Vanhuksen etuja voivat valvoa omaiset ja maksusitoumuksia antavat tahot, kuten Pohjois-Karjalassa Siun sote. Toki myös Aluehallintovirasto (AVI) ohjaa ja valvoo kunnallisia ja yksityisiä sosiaalihuollon palveluja.

Hankala omainen minusta tuli siinä vaiheessa, kun en halunnut äidilleni ns. hygieniahaalareita, jotka estävät vanhuksen riisumasta vaatteitaan ja käymästä itsenäisesti tarpeillaan. 

Ratkaisu resurssipulaan eivät mielestäni ole itsemääräämisoikeutta rajoittavat toimenpiteet. Äiti kuitenkin kykenee vielä sanallisesti ilmaisemaan virtsaamisen- ja ulostamisentarpeensa ja kykenee tekemään ne vessaan, jos hänet sinne ohjataan. Kunpa vain olisi joku ohjaamassa.

Pelkään, että tässä taistelussa käy kuin äidille sairauden kanssa.
Että vastaan taisteleminen ei auta ja jäljelle jää vain ahdistus. 




Sukan kutominen ei enää onnistu, mutta äidin itsenäisyyttä on vielä jäljellä. Sitä haluan vaalia. 

Saatat haluta lukea myös kirjoituksen Äidin kosketus, johon pääset suoraan linkistä.  


28. lokakuuta 2018

Sukellan vanhaan valokuvaan


Tässä kuvassa olen noin vuoden ikäinen. Nähtävästi en osaa vielä kävellä. Olemme äidin kanssa lammen rannassa, ehkä Jäkäläahossa vaiko sittenkin Onkamossa Särkijärven rannassa tai sen pienen lammen, joka on aika lähellä mummolaa ja jonka nimeä en muista. Oliko se Silmälampi?

On lämmin kesäpäivä. Meillä molemmilla on kevyt vaatetus.

Äiti pitää minua käsistä kiinni ja kosketan varpaillani vedenpintaa, joka väreilee pehmeästi. Olisiko peräti ensimmäinen kosketukseni järven kanssa?




Vaikuttaa siltä, että en ainakaan kovasti säikähdä, kun jalkani uppoaa pinnan alle. Ehkä vesi on lämmintä ja tuntuu mukavalta pienissä varpaissani.

Näytän katsovan vedenpintaa tarkasti. Aurinko kenties väreilee aalloista ja se kiinnostaa minua. Olen avoin ja valmis kohtaamaan uusia asioita. Koko maailma on suurta ihmettä ja kauttani äitikin pääsee siitä osalliseksi.

Ehkä vähän kipristän varpaitani ja nostan jalkaani ylöspäin, kunnes uteliaisuus voittaa ja upotan sen uudelleen veteen. Saatan pärskytellä. Innostua.

Äiti näyttää varovaiselta, hän ei vahingossakaan päästä minua putoamaan ja aistin sen. Olen koko elämäni ollut turvassa. Mitäpä pelättävää minulla olisi. Maailma pyörii minun tarpeitteni ympärilläni. Kaikki on hyvin.

Koska on kesä, äiti on pitkällä lomalla ja huolehtii minusta. Luultavasti kuitenkin suru ja ikävä sydämellä, sillä hän tietää lähtevänsä syksyllä kahdeksi vuodeksi opiskelemaan. Ehkä vaistoan siitä jotain ajoittain. Enimmäkseen kaikki on kuitenkin hyvin.

Äiti saattaa sanoa minulle: ”äidin kulta”, ”äidin tyttö”, mutta sanooko hän koskaan, että hän rakastaa minua? Voisiko hän sanoa niin? Yksivuotias minussa haluaisi kuulla sen.

Kaikki, mitä äiti tekee kanssani, on oikein. Vaikka hänen opiskelemaan lähtönsä oli minulle hylkäämiskokemus, se piti tehdä. Äidin piti lähteä.

Nykyiset äidit voivat ottaa lapsen mukaan opiskelupaikkakunnalle. Silloin sellaista mahdollisuutta ei ollut. Maailma oli toisenlainen. Se oli meidän maailmamme. Ainut oikea molemmille.

Olen pahoillani, äiti, ettei meistä tullut kovin läheisiä. Kaipa ero yksivuotiaana jätti kaipauksen sydämeen näihin päiviin saakka. Ei siitä voi, eikä kannata syyttää mitään, eikä ketään. Se vain on niin. Hyväksyn.

Varmaan sen vuoksi minusta tuli kiltti tyttö. Ehkä siksi opiskelen vieläkin jatkuvasti. Haluan näyttää äidille. Kelvata. Olla tarpeeksi. Riittää. Ansaita rakkautta. Tulla hyväksytyksi.

Eihän siinä ole mitään väärää. Olen nauttinut opiskelusta. Se on antanut paljon. Olisinhan voinut alkaa kapinoimaan jollakin muulla tavalla. Joku sai valitsemaan tämän tavan.

Eiköhän siinä näy äidin käden jälki. Tuo sama turvallisuus, joka hänen käsistään minuun virtaa tuossa kuvassa. Se joka saa kokeilemaan uutta, ihmettelemään ja katsomaan kokeilusta lähteviä loittonevia renkaita. Niiden vaikutusta ympäristössä. Tuntea, miten ne kohtaavat muita pintoja, esteitä, ihmisiä. Miten ne muuttuvat, voimistuvat, muuttavat suuntaa, vaimenevat ja sammuvat käynnistyäkseen jossain uudelleen. Siinä taitaa olla elämä.

Sen sain sinulta äiti. Se on riittävästi. Kiitos elämästä äiti. Sen haluaisin sinulle sanoa ja sanonkin. 

Ehkä ymmärrät sen nyt, kuten minä ymmärsin sinun rakkauttasi yksivuotiaana käsiesi turvan kautta. Ehkä ymmärrät sen kun puen sinua, kosketan ja katson sinua. Kun juttelen sinulle ja kerron, kuka olen. Kun kutsun sinua äidiksi ja kerron olevani tyttäresi. 

Jos en pystykään sanomaan, ehkä ymmärrät sen käsieni kautta. Rakkauden.

28. syyskuuta 2018

Vihainen nainen ja hetken päästä huvittunut


Pöydälläni on uusi kirja, Vihainen nainen, hyvä, paha aggressio, jonka Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen ovat kirjoittaneet. En ole juuri päässyt alkua pitemmälle, kun minut johdatettiin käytännön harjoituksiin. 

Aggressio pyrkii pintaan.




Miksi niin käy ja mitä silloin teen?

Huomaan, että minulle vaikeita paikkoja ovat oikeudenmukaisuuden tunteen loukkaamiset. Epärehellisyys, mielivaltainen käytös ja epäreilun vallankäytön kohteeksi joutuminen.

No, mitä silloin teen?

Pohdin itsekseni asiaa useammalta kannalta, koetan ymmärtää. En ymmärrä. Kysyn kollegalta neuvoja, kilautan asiantuntijalle.  Nukun huonosti. Saan migreenin.

Käyn kysymässä perusteita päätökselle ja kerron oman näkemykseni. Eipä auta. 

Minulle kerrotaan yhtä, paperilla lukee toista ja totta taitaa olla kolmas.

Jaan harmituksen tunteeni ystävien ja läheisten kanssa.  Tulen ymmärretyksi. Helpottaa. Menen saunaan ja juon lasin viiniä. Kirjotan blogin. 

Ymmärrän, että kaikki kuplat puhkeavat aikanaan. Tämäkin varmasti. Eikä se enää ole minun päänsärkyni. Hymyilyttää.






21. elokuuta 2018

Kun äiti ei rakasta


Tuntuuko sinusta joskus siltä, että se jonka odottaisi rakastavan sinua eniten, ei rakasta sinua? Että äiti ei rakastaKoetko jatkuvasti olevasi vailla jotain? Epäilet tai ehkä tiedät, että äiti rakastaa enemmän muita sisaruksia. Tai ajattelet, ettei hän kykene ollenkaan rakkauteen.

Voihan niin ollakin. Joskus. Harvoin.  

Kuinka hyvin oikeastaan tunnet olosuhteet, joihin synnyit? Millainen äidin oma elämäntilanne oli? Mistä hän sai tukea? Millaisia taakkoja hän kantoi omasta perheestään ja suvustaan?

Ehkä synnyit yllätyksenä. Ehkä synnyit yhdenillan suhteesta. Äitisi saattoi sen vuoksi joutua tosi koville. Ehkä isäsi vetäytyi vastuusta, ehkä hänen henkilöllisyyttään ei ollut edes tiedossa. Ehkä äitiäsi painostettiin keskeyttämään raskaus.

Äitisi kuitenkin päätyi synnyttämään sinut. Hän saattoi tehdä sen vuoksi monenlaisia uhrauksia. Ehkä jätti ura- tai opiskeluhaaveet, ehkä muutti tai jäi paikkakunnalle, jolle ei olisi halunnut jäädä. Jäi epätyydyttävään suhteeseen, jossa oma sisin pikkuhiljaa unohtui ja kuori peitti tunteet.

Ehkä äitisi antoi sinut pois. Kasvoit jonkun toisen luona, sijaiskodissa tai laitoksessa. Et ehkä tunne äitiäsi ollenkaan.

Jymylän lastenkodin lapsia v. 1933


Ehkä synnyit toivottuna. Äitisi saattoi kuitenkin joutua jättämään sinut hoitoon pitkäksi aikaa jollekin muulle, ehkä mummolle tai muulle sukulaiselle työn tai opiskelun vuoksi.  Ehkä tämä tapahtui aikaan, jolloin hänellä ei ollut mahdollista käydä eikä soitella viikoittain. Saattoi käydä niin, että vierastit äitiäsi, kun seuraavan kerran hänet näit.

Ehkä olit sairas tai sisaruksesi olivat. Ehkä äitisi oli sairas tai joku muu läheisistä. Mieli ja tunteet askartelivat jossain muualla.

Ehkä oli…

Työttömyyttä. Mielenterveys- tai päihdeongelmia. Velkoja. Väkivaltaa. Joskus oli sotakin. Uskottomuutta. Taloudellisia vaikeuksia. Liikaa työtä. Onnettomuuksia. Hankalia ihmisiä. Vaikeita olosuhteita.

Oli ehkä jotain, joka vaikutti siihen, millaiseksi sinun ja äitisi suhde muodostui. Ehkä se ei muodostunut kovin lämpimäksi. Ehkä et tunne rakkautta. Ehkä ajattelet tai tunnet, ettei äitisi rakasta sinua. Ehkä koet muiden sisarusten olevan hänelle rakkaampia.

Siellä se kuitenkin on. Syvällä jossain. Rakkaus. 

Ja vaikkei olisikaan tai et sitä tuntisi, sekin riittää. Sait äidiltäsi elämän. Pidä siitä hyvää huolta. Se on sinun tehtäväsi. 

Ei kannata syyttää äitiäsi elämäsi pilaamisesta, ei rakkauden puutteesta. Ei se auta. Se olisi vastuun siirtämistä toiselle. Vastaat itse omasta elämästäsi. Vastaat omista tunteistasi. Älä pilaa elämääsi katkeruudella. Äitisi teki parhaansa. Tai vaikka ei olisikaan tehnyt, asialle ei voi mitään nyt.

Mennyt on niin kuin se on. 

Sinua eivät auta katkeruus, ei viha. Tee työtä itsesi kanssa, jotta pääset eroon niistä. Ne haavoittavat vain sinua itseäsi. Vapaudu painavista tunteista. Tee työtä, jotta löytäisit rakkauden. Kyse on kuitenkin lopulta siitä, miten koet suhteen omaan itseesi. Oletko riittävä itsellesi? Rakastatko itseäsi? Vai syytätkö muita?

Jospa onkin niin, että sinun tehtäväsi on muuttaa asioita. Katkaista kierre.

Et voi valita, mitä aiemmin on tapahtunut, mutta voit valita kuinka siihen suhtaudut. Jäätkö menneisyyden vangiksi? Annatko rakkaudettomuuden kokemuksen pitää sinua pihtiotteessaan vai murtaudutko siitä irti ja alat elää elämääsi vapaana. Löytää rakkauden äitiisi ja itseesi. Vapautua. Se kannattaa.

Tee parhaasi. Hyväksy tilanne ja jatka eteenpäin.

Mennyt on niin kuin se on.

Päästä irti.

Äitiin liittyviä teemoja voit käsitellä esimerkiksi perhekonstellaatiotyöpajassa. Kiehisen tapatumakalenterista voit tarkastaa seuraavan työpajan ajankohdan. 





18. heinäkuuta 2018

Itsenäisyys ja riippuvuus, osa 3. lapset


Oikeastaan kaikki, mitä tästä on tarpeen sanoa, tiivistyy sananlaskuun, jonka mukaan tärkeintä on antaa lapsille juuret ja siivet.

Aikuisten lasten kohdalla on tosi vaikea tietää, millainen välimatka on hyvä pitää. Ei ole tarkoitus tuppautua ohjaamaan nuoren aikuisen elämää, eikä toisaalta olla välinpitämätön.

Muistan hyvin, miten itse kaipasimme omien isiemme tukea omaa asuntoa hankkiessa. Jo se, että he molemmat tulivat katsomaan, mitä olimme hankkimassa, oli merkityksellistä. Henkinen tuki oli tärkeää.

Toivoisin, että suhteemme aikuisiin lapsiinkin säilyisi sellaisena, että he voivat koska tahansa ja millaisissa pulmissa tahansa turvautua apuumme. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki pulmat tai asiat olisivat sellaisia, joita pitää puida vanhempien kanssa.

Oikeastaan en osaa tarkalleen sanoa, miten toivoisin asioiden menevän siinä vaiheessa, kun oma avun tarve lisääntyy ikääntymisen myötä. Sitä pitää pohtia vielä. 

Toivoisin, että en olisi liian vaikea "murhattava"

Että lapset voisivat tehdä terveen irtioton itsestäni. Että en istuisi olkapäällä rajoittamassa heidän elämäänsä tai kummittelisi vielä kuolemani jälkeen osoittelemassa sormella, miten asioista kuuluu ajatella, miten ne pitäisi tehdä "oikein" tai mitä ei missään nimessä kannattaisi tehdä. Että osaisin itse tehdä sisäistä työtäni niin, että mahdollisimman vähän sukupolvista kannettavaa jäisi heille.

Antaisin vapauden lentää, tehdä unelmista totta ja yhtä hyvin antaisin kulkea omat harhapolut ja tehdä virheet, jotka juuri heidän elämänpolullaan kuuluu tehdä. 

Vaikeuksien kohdatessa huolehtimisen sijasta 
muistaisin vain rakastaa








19. kesäkuuta 2018

Sydämen ääni - kuuletko sen?


Haluan kertoa vanhan tarinan reilun 20 vuoden takaa. Opiskelin tuolloin työn ohessa ja olin ottanut muutaman kuukauden syksystä vuorotteluvapaata. Aioin kirjoitella siinä gradua.

Vapaan alettua minua kuitenkin kysyttiin aikuisopistolle opettamaan ja suureksi hämmästykseksi itselleni kuulin suostuvani. Viikkotunteja oli yli 20 ja aihe oli minulle uusi. No helposti ymmärtää, että kaikki aikani meni kotiaskareiden lisäksi tuntien valmistamiseen ja opetukseen. Gradua en kirjoittanut yhtään.

Ihmettelin kamalasti, miksi menin suostumaan. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Niin, ei ollut järkeä, eikä päätöstä tehty järjellä.
Niin vain piti tehdä.
 Sydämen ääni sanoi niin.

Syykin selvisi ajallaan.

Joulukuun alussa opetustyö loppui. Kahdeksas päivä joulukuuta sain soiton USA:sta kummitädiltäni: serkkuni oli raa´asti murhattu kotinsa edustalla. Tätini oli luonnollisesti poissa tolaltaan.

Päätös lähteä hautajaisiin oli yhtä nopea kuin opetustyöhön lupautuminen. Ei sitäkään tehty järjellä, vaan sydämellä.

Niinhän siinä sitten kävi, että rahat, jotka opetustyöllä hankin, menivät lähes pennilleen hautajaismatkan kuluihin. Ilman niitä en olisi pystynyt matkustamaan. Kummitätini mies ei kestänyt tilannetta, vaan sai sydänkohtauksen ja joutui tehohoitoon. Läheltä piti, ettei tullut kaksia hautajaisia samalle kertaa.

Oli hurjan tärkeää päästä kummitätini tueksi. Äidinkieli on kuitenkin tunnekieli ja suomeksi puhuminen oli hänelle oleellisen tärkeää järkyttävässä tilanteessa.

Onneksi kuuntelin sydämen ääntä. Se tiesi paremmin. Järki ei pystynyt sitä sammuttamaan.  

Onko sinulle tapahtunut jotain vastaavaa? Oletko kuunnellut sydämen ääntä, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä?