21. kesäkuuta 2020

Miten näkökulman vaihtuminen vaikutti?


Sain viikko sitten tekstiviesti, jossa ilmoitettiin: ”Puoluevaltuustolle sähköistä postia! Yt henkilön nimi”. Nimeä en nyt tässä toista.

Kerrankos näitä sattuu, että viesti tulee väärään osoitteeseen. Puhelinnumero on helppoa näpytellä vahingossa väärin. Ilmoitin että, viesti taisi tulla väärään osoitteeseen, jotta lähettäjä voisi lähettää sen oikealle vastaanottajalle. 

Sain myöhemmin vastausviestin, jossa luki ”Sorry, poistettaan listalta. Hyvää kesää! MH”. Kohtelias viesti siis tuli ja asia oli siltä osin kunnossa.

Pikkuisen jäin kuitenkin miettimään, että miltä ihmeen listalta. En ole mitenkään poliittinen henkilö, en ole koskaan ollut. Ei nimeni ole puolueiden listoilla. Ei ainakaan pitäisi olla.



Seuraavana päivänä luin sähköpostini ja huomasin tämän henkilön lähettämän postin. Huomasin, että viesti oli lähetetty Jussi Halla-aholle eduskuntaan. Mitä ihmettä?

Oma nimeni komeili 38 muun kanssa kopion saaneissa. Kaikki nimet ja sähköpostit olivat näkyvillä. Oloni tuli sangen hankalaksi. Huomasin äkisti olevani poliittisesti tiedostava. Tuntui, että olin seurassa, jossa en haluaisi missään nimessä olla.

Mietin, miten yhteystietoni olivat listalle joutuneet. Kysyisinkö lähettäjältä? Jostain syystä mieleeni tuli sananlasku ”Ei paska parane pöyhimällä” ja annoin asian olla.

Viikon kuluessa asia kuitenkin palasi ajatuksiini muutamia kertoja. Jotenkin tuntui, että minusta oli maalattu muiden näkyville väärää kuvaa. Se vaivasi. Pikaisella katsauksella näytti, etten tunne muita saman sähköpostin saaneita. Silti en pitänyt asiasta.


Mitä väliä sillä sitten on, jos joku luulee, että olen ko. puolueen kannattaja? Jotenkin sillä tuntuu olevan. Arvojen kannalta. Toisaalta, minut tuntevat toivottavasti tietävät ihmisoikeuksien ja tasa-arvo-kysymysten olevan minulle tärkeitä.

Tänään tulin tietokoneelle ja katsoin sähköpostin vielä kerran. Huomasin, että liitteenä oli aika omituinen tiedosto, jossa ei ollut paljon tolkkua.

Tässä vaiheessa tuli mieleen googlata viestin lähettäjä nimeltä ja tällä kertaa keskustelupalstalta tuli tietoa, joka helpotti oloani. Tämä henkilö lähettelee sangen erikoisia postauksia, usein poliitikoille.

Huomasin, että oli hyvä, etten lähtenyt penkomaan asiaa. Siitä olisi pahimmassa tapauksessa saattanut käynnistyä häiriökäyttäytymisen ketju. 


Merkittävintä omalta kannaltani oli, että ärtymys oli tipotiessään ja tilalle tuli helpotus. Ehkä monet muutkin postin saaneista miettivät omituista viestiä.

Mitä tästä opimme? Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Maltti on valttia. Näkökulmaa vaihtumalla merkitys muuttuu. No senhän olen tietysti tiennyt jo aiemminkin, siitä vain tuli taas uusi todiste.

Hassua koko jutussa oli, että keskustelupalstalta saatu tieto oli itselleni merkittävä. Se on jotenkin koomista.

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä


24. toukokuuta 2020

Salliiko uusi normaali ikäihmisen vierailut?


Tämän kevään koronaeristys on sujunut itseltäni melko hyvin. Uusia taitoja on ollut pakko opetella, jotta etätyö on ollut mahdollista. Ikäihmisten tilanne on kuitenkin ollut hankala käsitellä.

Työ on muuttunut ja kaipaan sen suhteen normaalia arkea, jossa terapiavastaanotto ja työnohjaukset voitaisi pitää lähitapaamisina. Poikkeustilanteen etävastaanottoineen myös asiakkaat ovat ottaneet yllättävänkin hyvin. Yhteydet ovat välillä heikkoja ja toisinaan joudutaan turvautumaan puhelimeen videoyhteyden pätkimisen takia.

Harjoitusten tekeminen on hankalampaa, silti alun tyrmistyksen jälkeen myös terapiat ovat alkaneet edetä. Voidaan jo puhua muustakin kuin koronasta.


Hallitus puhuu uudesta normaalista. Siihen kai me, asiakkaani ja minä, olemme astuneet, kuten koko maailma.

Eristäytyminen ei ole muuttanut omaa arkeani kovin paljon. Toki kaupassa käynnit ovat harventuneet, kylässä ei käydä ja meillä ei käy vieraita.

Onko tämä uusi normaali?

Hygieniaan tietysti kiinnitetään enemmän huomiota. Sairaanhoitajana se ei ole tuottanut vaikeuksia. 

Ikäihmisten eristys on mietityttänyt todella paljon. Pohjois-Karjalassa ei ole todettu uusia koronatapauksia neljään viikkoon. Se on pitkä aika.

Siihen olen sopeutunut, etten pääse hoivakotiin äitiäni tapaamaan. Asiassa helpottaa kovasti se, ettei äiti osaa enää läheisiään kaivata.


Millaisen riskin voin kotona asuvien läheisteni kanssa ottaa. Uskallanko käydä kylässä ja kutsua noin kerran kuussa meillä vierailemaan tottunutta ikäihmistä viikonloppua viettämään?

Helpompaa on, jos perheessä on kaksi ikäihmistä. Voi edes jutella päivittäin jonkun kanssa. Yksinasuvalla kaikki on toisin.

Millaista elämää se on, jos yksinasuva ei voi tavata ketään? Läheinen sanoi, ettei se ole elämää ensinkään. Talviaika on hänelle muutoinkin vaikeaa ja kesää on odotettu hartaasti. Että pääsisi maalle ja muiden seuraan.

Niinpä teimme päätöksen ja pyysimme läheistä viikonlopuksi käymään. Hän on kykenevä itsenäiseen päätöksentekoon ja riskit puhuttiin läpi moneen kertaan. Voi sitä onnea, kun hän pääsi käymään puutarhalla valitsemassa ihan itse kesäkukkia parvekkeelle. Pääsi tekemään puutarhakasvien tarkastuksen mökillä ja juomaan kahvit rannassa.


Ehkä hän vierailun turvin jaksaa taas paremmin hiljaiseloa.

Viikko on mennyt, eikä kukaan meistä ole kipeä. Riskinotto taisi kannattaa.

Silti vähän mietin. Oliko se viisasta? Entä, jos olenkin taudin kantaja ja hän sairastuu? Miten silloin tulen itseni kanssa toimeen?

Pitääkö minun tulevaisuudessa jatkuvasti miettiä ketä voin tavata ja ketä en? Mitä on vastuullinen käytös? Mitä on ihmisarvoinen elämä?

Onko tämä uusi normaali?

Joillekinhan tämä tila on arkea eri sairauksien vuoksi. Heille se on ollut arkea ehkä vuosia. Siihen en edes osaa tätä uutta normaaliani verrata.



Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä


21. huhtikuuta 2020

Avainkokemukseni


Eräs ystäväni oli pohtinut Facebookissa omaa avainkokemustaan. Sanomalehti Karjalaisen pääkirjoituksessa oli mainittu koronan tulevan nuorten yhteiseksi avainkokemukseksi. Eri ikäiset Ihmiset olivat innostuneet ystävän sivuilla miettimään omia kokemuksiaan hirmu kivasti. Meillä kotonakin käynnistyi mukavaa keskustelua aiheesta ja huomasin sen mietityttävän minua useampana päivänä.

Piti ihan googlata, mitä avainkokemus tarkalleen tarkoittaa. Saksalainen Mannheim määrittelee Wikipedian mukaan avainkokemuksen nuoren sukupolven yhteinen kokemukseksi, joka sitoo sukupolven yhteen. Kokemus vaikuttaa sen kokeneiden koko elämään. Ryhmän sitoo yhteen sama ikä, yhteinen leimaava avainkokemus ja jaettu tietoisuus yhteenkuuluvuudesta.

Kollektiiviseen nuoruuden avainkokemukseen ovat erityisen otollisessa ikävaiheessa Mannheimin mukaan noin 17–25 -vuotiaat. Kaikilla sukupolvilla ei kuitenkaan ole avainkokemuksia eivätkä kaikki aikalaiset omaa samoja kokemuksia tai ymmärrä toisiaan. Tutkija Matti Virtanen (2001) näkee, että erityisesti 1617 -vuotiaat ovat alttiita sukupolvensa avainkokemukselle.



Ensin oli aika vaikeaa muistaa, mitä tuohon ikävaiheeseen oikein kuului. Onhan siitä 70-luvusta jo aika kauan.

Aloin muistaa pikkuasioita, kuten muotia. 

Oli vakosamettihousut ja niissä järkyttävän leveät lahkeet. Muistan, että koulun kässätunnilla tein itselleni niin leveälahkeiset, sammalen vihreät housut kuin kankaasta sai. Silmälasien linssit peittivät puoli naamaa. Laamapaitoja värjättiin naruvärjäyksellä. Farkuissa jotkut merkit olivat enemmän muotia kuin toiset. Muistan olleeni hyvin tyytyväinen omiin Lee cooperihin.

Miulla oli oma mankka, sellainen oranssi National. Radiosta nauhoitettiin lempimusiikkia, jota sitten huudatettiin uudestaan ja uudestaan. Lemppareitani olivat ainakin Alvin Stardust ja Slade sekä tietysti Hurriganes ja myöhemmin Hassisen kone. Hurriganesia olin katsomassa eturivissä, kun se esiintyi Kiteen Huvikeskuksessa.

Viikonloppuisin kesäaikaan käytiin Kiteellä Kasinolla kuuntelemassa bändejä tai ainakin hengailemassa parkkipaikalla. Joskus liftattiin tyttökaverin kanssa Hammaslahteen Lemmenlavalle. Liftailureissuja tehtiin lopulta kuitenkin vähän, sillä joskus sattui kammottavia kyytejä. Erään kerran kuski ja apukuski naukkailivat viiniä koko matkan.

Sitten muistin kesätyöt. 

Niitä oli paljon tarjolla nuorille. Itsekin olin joka kesä töissä 14-vuotisesta alkaen. Se tarkoitti, että oli omaa rahaa käytettävissä. Samalla se tarkoitti, että vaatteet itselle piti ostaa omilla rahoilla. Ihme kyllä rahat riittivät siihen mitä tarvitsi. Vanhemmat varmasti auttoivat kesätyöpaikkojen hankinnassa ensimmäisinä vuosina. Ainakaan minulla ei ole mielikuvaa, että olisin ollut niitä itsenäisesti kyselemässä.

Talvisin käytiin aika usein kavereiden kanssa elokuvissa, yleensä Tohmajärvellä Mäkipirtissä. Saturday night feaver ja John Travolta olivat kuumaa kamaa tuolloin. Joskus käytiin myös Joensuussa, jossa kerran satuimme näytökseen, jota me tytöt katsoimme naama punaisena ja hämillään. Pojat olivat valinneet kuvan ja sattui olemaan aika rohkeaa settiä. Maailma oli siltäkin osin vapautunut.




Nuoriso käytti aika runsaasti alkoholia viikonloppuisin. 

Erityisen suosittua oli omenaviini, jota pojat hankkivat täysikäisten kavereittensa avustuksella. Pojat harjoittelivat myös kiljun tekoa. Sitä käytettiin hautaamalla kanisterit muurahaispesään. Se oli ihan kamalaa kuravelliä. Kaverista pidettiin aina huolta, vaikka joskus joku saattoi olla melko heikossa hapessa.

Melkein kaikki kaverit tupakoivat, kuten minäkin jo ennen täysikäisyyttä. Tupakka-askivalikoimassa oli tarjolla nuorille suunnattuja 10 savukkeen kokoisia. Lukiossa tupakointi oli sallittua ja meille oli osoitettu tupakkapaikka ihan koulun vieressä.

Kekkonen oli presidenttinä, eikä muuta osannut kuvitellakaan. 

Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, jonka vieressä piti olla hissunkissun. Koulussa historian tunneilla sota Neuvostoliittoa vastaan ohitettiin yhtä sujuvasti kuin sukupuolivalistus. Viimeksi mainittuun onneksi nuortenlehdet antoivat jo asiallista tietoa. Suosikissa taisi olla joku palstakin aiheesta. Ehkäisypillereitäkin nuoret saivat ehkäisyneuvolasta.

Televisiossa oli kaksi kanavaa, eikä enempää osannut kaivata. 

Huippuhienoa oli, kun kuva alkoi näkyä väreinä. Teini-iässä katsoin isän kanssa urheilua ja yöllä ihan kamalan jännittäviä yöjuttuja, joissa oli kaikenlaista kummituskamaa. Niistä varmaan sain silloin tarpeekseni, koska mikään kauhu ei kerta kaikkiaan uppoa nykyisin. Jotain sarjoja seurattiin äidin kanssa, sisarusten kanssa katsottiin Disneyn piirretyt, ne taisivat olla sunnuntaiaamuna. Lasse Virenin Montralin olympiavoitot muistan katsoneeni ja tunnelma oli kertakaikkisen hieno, ehkä sitä voisi verrata Suomen ensimmäiseen jääkiekon maailmamestaruuteen.

Suhteita kavereihin hoidettiin tapaamisten lisäksi myös puhelimella, jonka kammesta saatiin yhteys keskukseen, joka välitti puhelun toivottuun numeroon. Meille soittavan piti osata sanoa Tikkala 53, joka oli numeromme. Istuin naulakon alla takkien takana juttelemassa parhaan kaverini kanssa tuntikausia.

Pohjois-Karjala-projekti toi tietoisuuteen alueemme suuren sydänsairastavuuden. Meilläkin siirryttiin voista margariiniin. Tosin kuului juttuja siitä, että se tehdään kissan rasvasta.

Jotkut kavereista matkustelivat Interreilaamalla ja jotkut harvat olivat vaihto-oppilaina maailmalla. Alkoi tulla ymmärrystä, että kielitaidolla voisi olla merkitystä. 

Opiskelu oli itsestäänselvyys. 

Itse menin lukioon, koska en yhtään tiennyt, mihin olisin halunnut suuntautua. Ei se tosin oikein selvinnyt lukiossakaan. Seurustelu taisi olla pääasiallinen kiinnostuksen kohde.

Sosiaalityö kiinnosti, mutta en päässyt sisään Tampereelle. Olin Helsingissä töissä setäni baarissa ja huomasin sattumalta sairaanhoitajakoulun ilmoituksen. Sinne hain, sillä en viihtynyt yhtään kehäkolmosen sisäpuolella. Sattumalta tapahtuneeseen ammatinvalintaani olen ollut tosi tyytyväinen.

Huomaan, että nuoruusmuistoissani nousee esille muutamia asioita, kuten vapaus, vaihtoehdot sekä yhteisöllisyys. Myöskin työn tekeminen oli itsestään selvyys. Rahaa ei ollut ilman sitä. Elämään ja maailmaan, kaiken kehittymiseen oli kova luottamus. Elämä meni eteenpäin ja olin virrassa. 




Mikä sitten on yhteistä sukupolvelleni?

Ehkä tuo vaihtoehtojen olemassaolo ja yhteiskunnan jatkuva kasvu. Suomella meni hyvin. Sodan jälkeen olimme tottuneet olemaan suuren Neuvostoliiton kainalossa ja kuitenkin avautumaan länteen.

Nuoruuteen kuuluu usko elämään. 

Sukupolvelleni siihen lisää potkua antoivat opiskelun ja työn kautta avautuneet mahdollisuudet. Vanhempamme ja isovanhempamme olivat kärsineet köyhyydestä sodan aikana ja sen jälkeen. Meille he halusivat tarjota kaikkea, mistä olivat jääneet paitsi. Yhteiskuntakin tarjosi vaihtoehtoja, joita heillä ei ollut.

Kesätyöt milloin milläkin alalla opettivat meille samaa kuin mummoni: ”Työ ei tekevälle käsiin tartu.” Ikäpolvelleni vakituinen työpaikka on ollut tavoitteena.

Miten avainkokemukset ovat vaikuttaneet omaan elämääni?

Elämään luottaminen on kantanut koko elämän, kuten opiskelu ja työteliäisyyskin. Työ ei ole käsiin tarttunut. Mielelläni edelleenkin teen monenlaisia töitä, vaikka ei se huussinaluksen tyhjentäminen lempihommiin kuulukaan. 

Työn merkitys on ollut suuri. Se on tuonut itsenäisyyttä ja vapautta sekä antanut paljon onnistumisen kokemuksia. Nuoruuden kokemukset erilaisista töistä ovat tuoneet perspektiiviä yhteiskuntaan ja arvostusta kaikenlaisten töiden tekijöihin ja työn merkitykseen.

Henkilökohtaisesti tärkein päätökseni puolison valinnan jälkeen, ja voinee sitä yksilölliseksi avainkokemukseksikin nimittää, nuoruusvuosina oli kuitenkin tupakoinnin lopettaminen 18-vuotiaana. Siihen en olisi pystynyt ilman ikätovereideni tukea. 

Samaan sukupolveen syntyneillä elämän virran maasto on tietyiltä osin samantyylistä. Välillä on leppoisaa menoa, toisinaan taas esteitä, suvantoja ja koskia. Nykyiset nuoret saavat toisenlaisia avainkokemuksia -  kuten jokainen sukupolvi sitä ennen ja sen jälkeen. 

Elämän virta menee eteenpäin. 




Blogin Facebook-sivut löytyvät täältä

28. maaliskuuta 2020

Tänään minä suren


Viikkoon en ole kunnolla kyennyt, mutta tänään minä suren.

Suren menetettyjä mahdollisuuksia. Suren ystävää.

Suren sukuperinteitä, jotka estävät puhumasta, pakottavat olemaan vahvempia kuin kukaan voi olla. Suren kasvatusta, joka tekee vahvan, liian vahvan, niin vahvan, ettei elämästä voi selvitä.

Suren sanomattomia sanoja, puheen puutetta.

Suren painetta rinnassa, puristavaa lyijynraskasta vannetta, jonka ote tiukkenee salvaten hengityksen ja tunteet, vieden mennessään elämänuskon.

Suren kyvyttömyyttä olla heikko ja tarvitseva.

Suren yksinäistä tuskaa, joka kanavoituu ajatukseen. Suren ajatusta, joka tiivistyy epätoivoiseen hetkeen. Suren sitä viimeistä tekoa, joka vie mennessään tulevaisuuden muistot.

Eniten suren läheisten puolesta.

Tänään minä annan itselleni luvan surra. Annan itkun tulla. Huudan ääneen ja huomaan, että mitään ei kuulu.

Nyt minä kuitenkin suren.



Ehkä me olimme linnut
säädetyt lentämään aikansa
ja väsymään pois.
Ehkä niiden joiden siivissä ei
ollut kantovoimaa
oli haettava seinää johon
törmätä ja pudota.
Syyttää ei voi lintua,
ei seinää.
Vaikeinta on suostuminen.
Helena Anhava




Naavapukuisen naisen Facebook-sivu löytyy täältä


18. helmikuuta 2020

Työssä koettuja hankalia asioita


Kävin energiahoidossa ja sen aikana hoitaja kyseli työurani aikana kokemistani hankaista asioista. Aloin miettiä ja tulihan niitä heti mieleen aika monta. Kun on tehnyt töitä yli 40 vuotta, siihen sopii monenlaista. Mietin tässä nyt pariakymmentä ensimmäistä työvuottani.

Olen aina ollut hirveän kiitollinen mahdollisuudesta saada tehdä erilaisia töitä nuoruudessani. Silloin kesätöitä oli tarjolla, toisin on nykyisin. Nuoret eivät saa työelämäkokemuksia, eivätkä välttämättä opi tärkeitä työelämätaitoja kuten me vanhempien ikäpolvien edustajat olemme tehneet.

Koen olleeni todella etuoikeutettu saatuani olla melko monenlaisessa työssä ennen ammattiin valmistumista ja opiskeluaikana. Kalanviljelylaitoksella kaloja ruokkimassa ja altaita pesemässä, lapsenlikkana, keittäjä-siivoojana, turvesuolla kantoja keräämässä ja labrassa, asfalttifirmassa liikenteenohjaajana ja toimistossa, vanhainkodilla laitosapulaisena, kehitysvammalaitoksessa ohjaajana, baariapulaisena ja kotisairaanhoitajana. Olen aina pitänyt monipuolista työkokokemusta suurena rikkautena.

Vähemmälle miettimiselle ovat jääneet ikävät ja hankalat asiat, joita on työelämässä kohdannut. Toki niitä on käsitellyt silloin, kun ne ovat olleet akuutteja. Viisaan hoitajan kysymys havahdutti huomaamaan, että vaikeitakin asioita on tosiaan ollut aika monta.

Taitaa olla aika ottaa ne uudestaan lähelle ja tarkastella niiden aiheuttamia tunteita eri tavoin tai ainakin uudestaan. Armollisesti ja hyväksyen.

Vaikeimpia minulle ovat olleet työssä kohdatut lasten kuolemantapaukset. Usein tilanteet työssä pystyi hoitamaan asiallisesti ja ammatillisesti, vaikkakin kyyneleet silmissä. Toki työkavereiden kanssa puhuttiin, mutta uran alkuvaiheessa purkutilanteet eivät vielä olleet rutiininomaisia. Jokainen vain läksi kotinsa ja pärjäsi miten kuten.




Kotona työasioista ei tietenkään voinut puhua. Kotiin tultua pyysin monesti puolisoa pitämään minua sylissä lujasti ja itkin hiljaa sisäänpäin. Sanoin vain, että on tapahtunut jotain kauheaa ja tarvitsen syliä. Vasta kun omat lapset olivat nukkumassa ja olin yksin saunassa, oli mahdollista laskea kyyneleet vuotamaan vapaasti. Niinä öinä uni ei tullut.

Vieläkin noita tapauksia muistellessa silmännurkka kostuu.

Hankalaa ja kiusallista oli päihdeongelmainen työkaveri, jonka työkuntoa jouduin seuraamaan. Talon johto määräsi puhalluttamaan joka aamu tämän työkaverin. Se  oli vaikeaa, mutta pakko oli tehdä määrätty tehtävä. Hankalinta kuitenkin oli, ettei asiaan puututtu ajoissa. Siitä olin vihainen ja ärsyyntynyt. Taidan vieläkin tunnistaa kaikuja noista tunteista, kun mietin, voisivatko asiat olla toisin varhaisella puuttumisella. Toivottavasti osaaminen päihdeasioissa on lisääntynyt.

Ihon alle meni erään keikkailemassa olleen lääkärin seksuaalisisältöinen puhelu yhteisen työpäivän päätteeksi. Olin tuolloin juuri valmistunut nuori sairaanhoitaja. Onneksi vastaava lääkäri uskoi minua asiassa. Puhelun jälkeen olisi ollut mahdotonta työskennellä hänen työparinaan kahdestaan päivystyksessä. Vaikka kyseessä oli vain puhelu, jonka katkaisin ymmärrettyäni, mitä luurin toisessa päässä tapahtuu, tunsin itseni likaiseksi sen jälkeen. Oli pakko mennä suihkuun. Tapahtuma antoi ymmärrystä, miltä rajojen rikkominen tuntuu.




Olin vielä nuorempi, juuri 18-vuotta täyttänyt, kun olin asfalttitöissä. Aseman muuttaessa paikkaa lupauduin pystyttämään toimiston toiselle paikkakunnalle. Karavaani muutti sinne perjantaina viikon päätteeksi ja minä ajelin isän pakettiautolla maanantaiaamuksi paikalle. Soramontun laidalta yhdestä teltasta kömpi hyvin nuoren näköinen tyttö, jota aloin jututtamaan.  Kävi ilmi, että tyttö oli lähtenyt miesten matkaan eräältä huoltoasemalta. Hän kertoi olevansa 14-vuotias. Hän tuntui vielä ikäistäänkin lapsellisemmalta. Onneksi pomon parakkiin oli jo vedetty puhelinlinja. Pakotin tytön soittamaan äidilleen ja pomon järjestämään tytön linja-autolla kotiinsa. Olin niin vihainen, että tärisin. Pomokin huomasi, että olen tosissani ja teki niin kuin sanoin. Nykyisellä järjellä soittaisin tietysti poliisille. Silloin en osannut muuta. Ei ollut kännyköitä, josta neuvoja olisi voinut kysellä. 

Kriisiryhmässä 1990-luvun alkupuolelta alkaen teimme parityöskentelynä kotikäyntejä sekä pidimme työpaikalla debriefingistuntoja tilanteissa, joissa useimmiten oli kuollut joku henkilö äkillisesti. Joskus tapaturmaisesti, joskus myös toisen käden kautta. 

Vaikka tilanteet olivat vaikeita ja usein hyvin tunteikkaita, omaa oloa huojensi kokemus siitä, että asioiden jäsentäminen tietyn kaavan mukaan ja kuulluksi tuleminen tuntui helpottavan omaisia. Tuolloin myös työntekijöiden purkutilanteista huolehdittiin jo paremmin.

Usein kyseessä oli itsemurha, joka melkein aina jättää paljon kysymyksiä ja jossiteltavaa. Ihmiset joutuvat kantamaan niin paljon. Lapset vanhempiensa tekojen jälkeen. Vanhemmat lasten tekojen jälkeen.

Voimattomuus nuorten huumeiden käytöstä oli myös vaikeaa. Täysi-ikäisten nuorten kohdalla keinot olivat todella vähissä ja vanhempien tuska tuntui syvästi.

Monesti vaikeissa tilanteissa tuntui, että 
itsellä oli antaa vain oma avuttomuus
Hirveän riittämätön sitä oli. Ja on edelleen.
Voi antaa vain läsnäoloonsa. 
Jaetun ihmisyyden. 
Ja toivoa, että se riittää.

Hoidon jälkeen muitakin asioita palasi mieleeni. Kuitenkin oli jotenkin kevyempi ja helpottunut olo.

Matkan päästä nuo vaikeat asiat tuntuvat edelleen vaikeilta. Johtuu varmaan siitä, että ne ovat vaikeita. Ei ole tarkoitus, että tuollaiset asiat pystyisi ohittamaan olankohautuksella. Ne jättävät jäljen.


Jäljessä on kuitenkin, jos ei hopeareunus, niin ainakin häivähdys siitä. Tuo kaikki on koettua ja elettyä. Olen saanut kohdata ihmisiä hyvin erilaisissa tilanteissa. Olen pystynyt siihen kyynistymättä tai särkymättä. Voin antaa itsellenikin armoa. 

Tuo kaikki saa tuntua. 
Sen on tarkoitus tuntua.
Olen tehnyt tarpeeksi. 
Toiminut sen tiedon ja osaamisen rajoissa, mikä minulla on ollut. 
Se on riittävästi.

Jos haluat, voit itsekin tarkastella omaa (työ)elämääsi samoin. 
Ehkä löydät armoa. 




Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä
Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.




27. tammikuuta 2020

Minä rakastan


Minä rakastan katsella luontoa,
merta, tulta,
pieniä lapsia,
elämää nähneitä vanhuksia.








Minä rakastan ihmisten viisautta ja voimaa, 
kun he tekevät omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, 
oivalluksia, ratkaisuja.


Minä rakastan kohtaamisia asiakkaiden kanssa.
Sitä, kun asiat asettuvat paikoilleen.
Kun jaamme jotain suurta, joka voi olla pientä.


Minä rakastan hyviä elokuvia, esityksiä, kirjoja, taidetta.


Minä rakastan vesiputouksia.




Tekstit olivat vastaukseni lyheen harjoitukseen
henkisen kehityksen peruskurssilla.

Haluatko tehdä saman harjoituksen? 

Varaa lähellesi kynä ja paperia. 

Pistä puhelin hiljaiselle ja ota hetki aikaa itsellesi. 
Istu mukavasti, mieluiten jalat maassa. 
Sulje silmäsi, vie tietoisuutesi hengitykseesi ja 
hengittele muutamia kertoja tarkkaillen hengitystäsi. 
Mitään ei tarvitse muuttaa. 

Itsellesi sopivan ajan kuluttua kirjoita paperille 
"Minä rakastan" ja 

täydennä lausetta. 

Lue sen jälkeen, mitä kirjoitit. 
Mitä sinä rakastat?

Kuinka voisit lisätä elämääsi asioita, joita rakastat?



Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä
Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.

31. joulukuuta 2019

Kohtaamisia päivystyksessä


Parin viikon sisällä olen saanut näkymää Siun soten yhteispäivystykseen Joensuussa ja terveyskeskuspäivystykseen Kiteellä. Molempina päivinä oli maanantai, joka kuulemma on perinteisesti kiireinen päivä. No sehän on selvä. Maakunnassa päivystykset toimivat yleensä vain arkisin virka-aikana. Kukapa sitä viikonloppuna muutenkaan haluaisi lääkäriin lähteä.

Ekalla kerralla menin päivystykseen klo 19 kaaduttuani ja satutettuni jalkani. Sain kyydin pääaulan eteen, josta linkutin ovelle. Vahtimestari huomasi vaivalloisen kävelyni ja kiikutti minulle pyörätuolin, jolla hän ystävällisesti kuskasi minut jonottamaan päivystykseen. 

Systeemihän on sellainen, että numerolapulla pääsee ilmoittautumaan vastaanottavan sairaanhoitajan huoneeseen. Minut vastaanotti erittäin ystävällinen sairaanhoitaja, joka hymyili ja katsoi silmiin. Kuunteli, mitä on tapahtunut, kirjasi asiat tietokoneelle, kertoi päivystyksen ruuhkasta ja ohjasi odottamaan aulaan.

Aulassa odottelin pari tuntia, jonka jälkeen pääsin lääkärille. Haastattelun jälkeen minut ohjattiin röntgeniin. Sieltä tultuani kello olikin jo 22 ja minut ohjattiin toiseen aulaan odottamaan. Tunnin kuluttua pääsin toiselle lääkärille, joka tutki vamman uudelleen ja oli röntgenkuvasta yhteydessä myös päivystävään kirurgiin. Kuvassa oli jotain, jota ei suoraan voinut tulkita murtumaksi, mutta ei myöskään voitu varmistaa, ettei se olisi murtuma. 

Viiden tunnin jälkeen pääsin kotiin kyynärsauvat varusteena ja ohje mennä viikon kuluttua kontrollikäynnille terveyskeskukseen.

Siinä se viikko meni hissunkissun ja koitti seuraava maanantai. 

Aika terveyskeskukseen oli varattu ja hyvä, että oli, sillä jalka oli viikon kuluessa tullut yhä kipeämmäksi. Pääsin tarkkailuhuoneeseen pitkälleen odottamaan lääkäriä. Tutkimisen jälkeen otettiin verikokeita, joissa todettiin, että saattaa olla laskimotukos. Suuntana jälleen Tiukkamäen yhteispäivystys, jonne menin Kelataksilla.

Tällä kertaa vastaanottava sairaanhoitaja olikin toista maata. Hän vilkaisi minua, varmaan sanoi päivää, mutta jotenkin se ei jäänyt mieleen, koska kohtaamista ei syntynyt. Annoin hänelle lähetteen, hän kysyi pari kysymystä katsoen koko ajan tietokonetta. Hän mittasi happisaturaation ja käski odottamaan aulaan. 

Hoidollisesti tehtiin kaikki tarvittava. Kuitenkin päällimmäiseksi jäi tunne, että hänelle en ollut kukaan.

Odottelin 2,5 tuntia, jona aikana kukaan ei sanonut minulle mitään. 

Muutaman kerran joku hoitaja kulki aulan poikki. Lopulta yksi hoitaja tuli viemään minut hirmuista haipakkaa pyörätuolilla röntgeniin ultraäänitutkimukseen. Röntgenlääkäri tuli, sanoi päivää ja alkoi tutkia. Mukaan tuli myös erikoistuva lääkäri, joka tervehti esitellen itsensä. Tuli heti mukavampi olo. Kivasti tutkiva lääkäri kertoi löydöksistä.  

Reilun tunnin jälkeen pääsin lääkärille, joka oli erittäin ystävällinen. Kertoi löydöksistä ja hoitosuunnitelmasta. Muisti lopuksi kysyä, oliko vielä kysyttävää. Kohtaamisesta jäi hyvä mieli, vaikka pitkän puoleista kipeää lääkäri ennustelikin.


Kiitän

  • Julkista terveydenhuoltoa, joka on tarjolla kaikille.
  • Kyynärsauvoja ja niiden jääpiikkejä.
  • Kelataksia, joka vie ovelta ovelle 25 euron omavastuulla.
  • Päivystäviä lääkäreitä, jotka ystävällisesti selvittivät asiaa ja tutkivat hyvin. Tulin kohdatuksi heidän taholtaan.
  • Vastaanottavaa sairaanhoitajaa päivystyksessä yksilöllisestä kohtaamisesta. Hymystä ja katsekontaktista.
  • Terveyskeskuksen sairaanhoitajaa ystävällisyydestä, pienestä rupattelusta, väliaikatietojen kertomisesta.


Parannusehdotuksia

Olisi hienoa, jos yhteispäivystykseen tullessa sairaanhoitaja kävisi esittäytymässä ja kertomassa edes summittain odotusajan tai vaikka vain sen, että on jonoa, eikä voida tietää, milloin oma vuoro koittaa. Päivystyksen kiireet ja arvaamattomuuden toki ymmärrän. Asiakkaana parin tunnin jälkeen mieleen hiipii tunne, että minut on unohdettu.

Odotusajaksi sairaanhoitaja olisi myös voinut antaa hoito-ohjeita, kuten kohoasentoa, varpaiden heiluttelua. Kaikille ne eivät ole itsestään selvyyksiä.

Ilmoittautumisen vastaanottava sairaanhoitaja on päivystyksen kasvot. Olisi tärkeää, että ihan jokainen rutiiniluonteinenkin potilas tulisi hoitotyössä kohdatuksi katsekontaktilla ja ystävällisesti. Jos siihen ei pysty, olisi varmaan syytä miettiä työkiertoa tai jotain muuta ratkaisua.


Mustelma hämää, kipeä paikka on polvessa ja pohkeessa.


Muistutuksia itselle

  • Älä kiirehdi.
  • Käytä liukuesteitä.
  • Kiitä hyvästä palvelusta.
  • Katso silmiin.
  • Kaikenlaista sattuu, päällimmäiseksi jäävät kohtaamiset. 


Niin se vain elämä opettaa, jos ei muuta niin hiljoo kävelemään.



Parissa viikossa veri valuu polvesta näin alas. 


Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä
Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.