Jörkka tuli uniin

Toissayönä yönä heräsin tosi vihaisena ja olin niin kiukkua täynnä, etten heti helposti saanut unenpäästä kiinni. Tosi outo ja erikoinen tilanne miulle. Kyse ei ollut varsinaisesti painajaisesta. No kerron.

Tulin meidän koululle, joka unessa ei ollut ihan sellainen kuin se tavallisesti on. Tunnistin kuitenkin luokan omaksi tilakseni. Heti ensimmäinen näky oli Jörn Donner makailemassa patjalla rennon oloisena lattialla takan edustalla. Hän tupakoi sankan savun ympäröimänä lukien jotain kirjaa. Meneillään hänellä oli aivan lopussa oleva savuke ja valmiiksi sytytettynä oli jo seuraava. Raivostuin ja sanoin, ettei täällä saa tupakoida. Savu tarttuu joka paikkaan.

Jörkka oli hyvin ylimielinen, eikä välittänyt paskaakaan. (Pahoittelen alatyylistä ilmaisua, mutta niin se unessa meni.) Koko hänen olemuksestaan kävi ilmi, etteivät muiden mielipiteet tai säännöt koskeneet häntä. Hän ei vain välittänyt niistä ja teki, mitä halusi. Hän ei osoittanut pienintäkään kunniotusta muita kohtaan. Muilla ei yksinkertaisesti ollut hänelle mitään merkitystä, vain hänen omilla tarpeillaan.

Unessa olin tullut kyyditsemään häntä junalle. Vihaisena ajattelin, että olkoon koko mies. En halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

Samassa ymmärsin, että hänelle se olisi ihan sama, hän selviytyisi jotenkin. Oli aina selviytynyt. Hänellä oli sellainen asema.

Tajusin, että ellen jotenkin toimisi, hän olisi siellä aikansa ja toimisi kuten nytkin teki, välittämättä muista yhtään mitään. Vaikka veisin hänet pois tai hän jotenkin omin neuvoin tai toisten avustamana lähtisi, tupakansavu jäisi seiniin muistuttamaan hänestä.

Heräsin.

Ymmärsin nähneeni unta, en Jörkasta, enkä meidän koulusta, vaan Venäjän käynnistämästä sodasta.

Huomasin, etten ollut aiemmin tuntenut suoraa suoranaista vihaa asiasta. Ensin oli epäuskoa, tyrmistystä, avuttomuutta, voimattomuutta, lamaannusta. Kaikkea sellaista, joka pienensi ja teki heikoksi.

Vähitellen suojelumekanismit käynnistyivät ja toimintakyky alkoi pikkuhiljaa palata.

Tunteita toki on ollut edelleen, kuten pettymystä, huolta, ahdistustakin. Ei kuitenkaan suuremmin tuntuvaa vihaa. On ollut halua ymmärtää kaikkia osapuolia, tarvetta auttaa hyökkäyssodan uhreja ja vain elää omaa arkea.

Kiitos alitajunta, että toit vihan esille. Tarvitsen sitä, se antaa voimaa. Tiedän, että kiltti ihminen osaa piilottaa vihan itseltäänkin. Vaikken pidä itseäni erityisen kilttinä, näin minullekin nyt oli käynyt. 

Sota tuli takkani edustalle. Kestää kauan, että seiniin pinttynyt savu lähtee pois. Vaikka aika todennäköisesti neutraloi sitä, varmasti joudun tekemään töitä myös itse. 

Minulla kuitenkin on seinät. 

PS. Jörn Donnerille kiitos, että antoi hahmonsa tulla uniin ja hänet tunteville pahoittelut alitajuntani toiminnasta.