Jörkka tuli uniin

Toissayönä yönä heräsin tosi vihaisena ja olin niin kiukkua täynnä, etten heti helposti saanut unenpäästä kiinni. Tosi outo ja erikoinen tilanne miulle. Kyse ei ollut varsinaisesti painajaisesta. No kerron.

Tulin meidän koululle, joka unessa ei ollut ihan sellainen kuin se tavallisesti on. Tunnistin kuitenkin luokan omaksi tilakseni. Heti ensimmäinen näky oli Jörn Donner makailemassa patjalla rennon oloisena lattialla takan edustalla. Hän tupakoi sankan savun ympäröimänä lukien jotain kirjaa. Meneillään hänellä oli aivan lopussa oleva savuke ja valmiiksi sytytettynä oli jo seuraava. Raivostuin ja sanoin, ettei täällä saa tupakoida. Savu tarttuu joka paikkaan.

Jörkka oli hyvin ylimielinen, eikä välittänyt paskaakaan. (Pahoittelen alatyylistä ilmaisua, mutta niin se unessa meni.) Koko hänen olemuksestaan kävi ilmi, etteivät muiden mielipiteet tai säännöt koskeneet häntä. Hän ei vain välittänyt niistä ja teki, mitä halusi. Hän ei osoittanut pienintäkään kunniotusta muita kohtaan. Muilla ei yksinkertaisesti ollut hänelle mitään merkitystä, vain hänen omilla tarpeillaan.

Unessa olin tullut kyyditsemään häntä junalle. Vihaisena ajattelin, että olkoon koko mies. En halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

Samassa ymmärsin, että hänelle se olisi ihan sama, hän selviytyisi jotenkin. Oli aina selviytynyt. Hänellä oli sellainen asema.

Tajusin, että ellen jotenkin toimisi, hän olisi siellä aikansa ja toimisi kuten nytkin teki, välittämättä muista yhtään mitään. Vaikka veisin hänet pois tai hän jotenkin omin neuvoin tai toisten avustamana lähtisi, tupakansavu jäisi seiniin muistuttamaan hänestä.

Heräsin.

Ymmärsin nähneeni unta, en Jörkasta, enkä meidän koulusta, vaan Venäjän käynnistämästä sodasta.

Huomasin, etten ollut aiemmin tuntenut suoraa suoranaista vihaa asiasta. Ensin oli epäuskoa, tyrmistystä, avuttomuutta, voimattomuutta, lamaannusta. Kaikkea sellaista, joka pienensi ja teki heikoksi.

Vähitellen suojelumekanismit käynnistyivät ja toimintakyky alkoi pikkuhiljaa palata.

Tunteita toki on ollut edelleen, kuten pettymystä, huolta, ahdistustakin. Ei kuitenkaan suuremmin tuntuvaa vihaa. On ollut halua ymmärtää kaikkia osapuolia, tarvetta auttaa hyökkäyssodan uhreja ja vain elää omaa arkea.

Kiitos alitajunta, että toit vihan esille. Tarvitsen sitä, se antaa voimaa. Tiedän, että kiltti ihminen osaa piilottaa vihan itseltäänkin. Vaikken pidä itseäni erityisen kilttinä, näin minullekin nyt oli käynyt. 

Sota tuli takkani edustalle. Kestää kauan, että seiniin pinttynyt savu lähtee pois. Vaikka aika todennäköisesti neutraloi sitä, varmasti joudun tekemään töitä myös itse. 

Minulla kuitenkin on seinät. 

PS. Jörn Donnerille kiitos, että antoi hahmonsa tulla uniin ja hänet tunteville pahoittelut alitajuntani toiminnasta.

Vihainen nainen ja hetken päästä huvittunut

Pöydälläni on uusi kirja, Vihainen nainen, hyvä, paha aggressio, jonka Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen ovat kirjoittaneet. En ole juuri päässyt alkua pitemmälle, kun minut johdatettiin käytännön harjoituksiin. 

Aggressio pyrkii pintaan.

Miksi niin käy ja mitä silloin teen?

Huomaan, että minulle vaikeita paikkoja ovat oikeudenmukaisuuden tunteen loukkaamiset. Epärehellisyys, mielivaltainen käytös ja epäreilun vallankäytön kohteeksi joutuminen.

No, mitä silloin teen?

Pohdin itsekseni asiaa useammalta kannalta, koetan ymmärtää. En ymmärrä. Kysyn kollegalta neuvoja, kilautan asiantuntijalle.  Nukun huonosti. Saan migreenin.

Käyn kysymässä perusteita päätökselle ja kerron oman näkemykseni. Eipä auta. 

Minulle kerrotaan yhtä, paperilla lukee toista ja totta taitaa olla kolmas.

Jaan harmituksen tunteeni ystävien ja läheisten kanssa.  Tulen ymmärretyksi. Helpottaa. Menen saunaan ja juon lasin viiniä. Kirjotan blogin. 

Ymmärrän, että kaikki kuplat puhkeavat aikanaan. Tämäkin varmasti. Eikä se enää ole minun päänsärkyni. Hymyilyttää.

Kun äiti ei rakasta

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että se jonka odottaisi rakastavan sinua eniten, ei rakasta sinua? Että äiti ei rakasta? Koetko jatkuvasti olevasi vailla jotain? Epäilet tai ehkä tiedät, että äiti rakastaa enemmän muita sisaruksia. Tai ajattelet, ettei hän kykene ollenkaan rakkauteen.

Voihan niin ollakin. Joskus. Harvoin.  

Kuinka hyvin oikeastaan tunnet olosuhteet, joihin synnyit? Millainen äidin oma elämäntilanne oli? Mistä hän sai tukea? Millaisia taakkoja hän kantoi omasta perheestään ja suvustaan?

Ehkä synnyit yllätyksenä. Ehkä synnyit yhdenillan suhteesta. Äitisi saattoi sen vuoksi joutua tosi koville. Ehkä isäsi vetäytyi vastuusta, ehkä hänen henkilöllisyyttään ei ollut edes tiedossa. Ehkä äitiäsi painostettiin keskeyttämään raskaus.

Äitisi kuitenkin päätyi synnyttämään sinut. Hän saattoi tehdä sen vuoksi monenlaisia uhrauksia. Ehkä jätti ura- tai opiskeluhaaveet, ehkä muutti tai jäi paikkakunnalle, jolle ei olisi halunnut jäädä. Jäi epätyydyttävään suhteeseen, jossa oma sisin pikkuhiljaa unohtui ja kuori peitti tunteet.

Ehkä äitisi antoi sinut pois. Kasvoit jonkun toisen luona, sijaiskodissa tai laitoksessa. Et ehkä tunne äitiäsi ollenkaan.

Jymylän lastenkodin lapsia v. 1933

Ehkä synnyit toivottuna. Äitisi saattoi kuitenkin joutua jättämään sinut hoitoon pitkäksi aikaa jollekin muulle, ehkä mummolle tai muulle sukulaiselle työn tai opiskelun vuoksi.  Ehkä tämä tapahtui aikaan, jolloin hänellä ei ollut mahdollista käydä eikä soitella viikoittain. Saattoi käydä niin, että vierastit äitiäsi, kun seuraavan kerran hänet näit.

Ehkä olit sairas tai sisaruksesi olivat. Ehkä äitisi oli sairas tai joku muu läheisistä. Mieli ja tunteet askartelivat jossain muualla.

Ehkä oli…

Työttömyyttä. Mielenterveys- tai päihdeongelmia. Velkoja. Väkivaltaa. Joskus oli sotakin. Uskottomuutta. Taloudellisia vaikeuksia. Liikaa työtä. Onnettomuuksia. Hankalia ihmisiä. Vaikeita olosuhteita.

Oli ehkä jotain, joka vaikutti siihen, millaiseksi sinun ja äitisi suhde muodostui. Ehkä se ei muodostunut kovin lämpimäksi. Ehkä et tunne rakkautta. Ehkä ajattelet tai tunnet, ettei äitisi rakasta sinua. Ehkä koet muiden sisarusten olevan hänelle rakkaampia.

Siellä se kuitenkin on. Syvällä jossain. Rakkaus. 

Ja vaikkei olisikaan tai et sitä tuntisi, sekin riittää. Sait äidiltäsi elämän. Pidä siitä hyvää huolta. Se on sinun tehtäväsi. 

Ei kannata syyttää äitiäsi elämäsi pilaamisesta, ei rakkauden puutteesta. Ei se auta. Se olisi vastuun siirtämistä toiselle. Vastaat itse omasta elämästäsi. Vastaat omista tunteistasi. Älä pilaa elämääsi katkeruudella. Äitisi teki parhaansa. Tai vaikka ei olisikaan tehnyt, asialle ei voi mitään nyt.

Mennyt on niin kuin se on. 

Sinua eivät auta katkeruus, ei viha. Tee työtä itsesi kanssa, jotta pääset eroon niistä. Ne haavoittavat vain sinua itseäsi. Vapaudu painavista tunteista. Tee työtä, jotta löytäisit rakkauden. Kyse on kuitenkin lopulta siitä, miten koet suhteen omaan itseesi. Oletko riittävä itsellesi? Rakastatko itseäsi? Vai syytätkö muita?

Jospa onkin niin, että sinun tehtäväsi on muuttaa asioita. Katkaista kierre.

Et voi valita, mitä aiemmin on tapahtunut, mutta voit valita kuinka siihen suhtaudut. Jäätkö menneisyyden vangiksi? Annatko rakkaudettomuuden kokemuksen pitää sinua pihtiotteessaan vai murtaudutko siitä irti ja alat elää elämääsi vapaana. Löytää rakkauden äitiisi ja itseesi. Vapautua. Se kannattaa.

Tee parhaasi. Hyväksy tilanne ja jatka eteenpäin.

Mennyt on niin kuin se on.

Päästä irti.

Äitiin liittyviä teemoja voit käsitellä esimerkiksi perhekonstellaatiotyöpajassa. Kiehisen tapatumakalenterista voit tarkastaa seuraavan työpajan ajankohdan. 

Taakka lahjoittaa kantajalleen aidon ja intensiivisen elämän

Kuulin tämän lauseen eräältä naiselta, joka oli kirjoittanut sen muistiin Valamossa Torsti Lehtisen novellikurssilla. Tarkempaa lähdettä lauseelle ei valitettavasti ole, eikä googlauskaan tuottanut tulosta. Jos joku sattuu lähteen tietämään, niin mielelläni sen kuulisin.

No, anyway, olen miettinyt lausetta. Se tuntuu todelta. Voin tunnistaa kohtia omassa elämässäni, jolloin taakka on tuntunut painavan minut maan alle. Kaikki minussa, mieli, keho ja koko olemus, on ollut raskasta ja täynnä, voimatonta ja epätoivoista. Totta on, että tuolloin olen tuntenut eläväni, vaikka olen ajoittain melkein luullut kuolevani. Kaipa voi sanoa, että elämä tuntui intensiiviseseltä ja aidolta. Taakka piti minua hallussaan ja sai elämän tuntumaan. 

Mikä taakka oikeastaan on? Onko se kuitenkin mielen tuote, uskomus tai harha? Se tuntuu todelliselta, mutta onko se todellista? Miten taakasta voi vapautua? Voiko taakan kantaminen ollakin valinta?

Se taitaa riippua jokaisen omasta uskomusmaailmasta. Kohtaloon uskova voinee uskollisesti kantaa kohtalon hänelle antamaa taakkaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Mitä muuta hän voi? 

Samoin henkilö, jolle on lapsuudesta saakka iskostettu päähän tietoisesti tai rivien välissä vaikkapa ”olet tyhmä”, ”sinusta ei ole mihinkään”, ”olet väärää sukupuolta” tai mitä tahansa muuta uskomusta, alkaa vääjäämättä kantaa taakkaansa kuin se olisi olemukseesi kiinteästi kuuluva totuus. Sitä ei välttämättä edes kyseenalaista. Saattaa jopa alkaa käyttäytyä uskomuksen mukaisesti. Jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä, valitsee uskomusten mukaisesti. 

Fyysiseen olemukseen liittyvät taakat voivat olla muun muassa ulkonäköön, kehon toimintoihin ja sairauksiin liittyviä. Ne ovat kiistatta olemassa. Lääketieteen keinoin voi tietysti korjailla aika monia asioita, mutta ei kaikkea. Tällainen taakka voi olla elämänmittainen. Jostain syystä jotkut todella sairaat ja monella tavoin vammaiset henkilöt tuntuvat olevan vapaita taakoista. He ovat hyväksyneet asiat niin kuin ne ovat. Toisille taakalta näyttävä asia ei olekaan taakka asianomaiselle. 

Eräs edesmennyt työkaverini sanoi usein "jokaisella on oma helvettinsä". Uskon sen. Jokaisella on oma taakkansa, josta toisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään aavistusta. Elämä antaa erilaisia taakkoja, joillekin pitkäkestoisia, koko elämän kestäviä, toisille pieniä ja toistuvia, joillekin äkillisiä ja isoja ja kaikkea näiden väliltä. Jotkut taakat ovat henkilökohtaisia, toiset kohtaavat perheitä tai suurempia yhteisöjä, jotkut, kuten sota, kansakuntia.  

Jokin elämänkokemus tai -vaihe saattaa pikkuhiljaa tai joskus äkistikin tehdä näkyväksi halun vapautua taakoista. Taakasta tulee tietoiseksi ja sen kantaminen alkaa ahdistaa. Sen intensiivisyys puristaa liikaa ja aito elämä ilman taakkaa voi alkaa tuntua houkuttelevalta. 

Taakkaan liittyvät aina tunteet. Ne ahdistavat, puristavat, painostavat. Viha, epätoivo, syyllisyys, häpeä. Mikä kelläkin. Voihan niitä koettaa paeta ja piilottaa, mutta siellä ne ovat odottamassa huomiota. 

Saattaa tulla epäuskoisia tunteita. Miten voisin luopua taakastani? Eikö se tarkoittaisi, että asialla, henkilöllä tai tapahtumilla, johon taakkani liittyy, ei olisikaan merkitystä? 

Mieli saattaa itsepintaisesti haluta pitää kiinni esimerkiksi surusta. Surusta luopuminen ei kuitenkaan tuo menetystä yhtään vähempiarvoiseksi. Kiinnipitäminen ei tuo takaisin kuollutta läheistä, eikä tarkoita, että olisi lakannut välittämästä. Se ei palauta särön saanutta ihmissuhdetta ennalleen tai tuo takaisin valitsematta jääneitä vaihtoehtoja. 

Viha pitää kiinni tiukemmin. Se sitoo ihmisen yhteen vihan kohteen kanssa vahvemmalla siteellä kuin rakkaus. Viha pitää kiinni, rakkaus antaa vapauden.  Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Viha ei muuta tapahtumien kulkua. Se pitää kiinni menneisyydessä. Voisiko elämän hyväksyä sellaisena kuin se on? Mitä jäisi jäljelle, jos vihasta luopuisi? Katoaisiko koko elämänsisältö vai löytyisikö vähitelleen aivan uusi elämäntarkoitus? 

Tunnistatko omia taakkojasi? Koetko olevasi taakkojesi uhri? Voisiko olla niin, että taakka haluaa näyttää sinulle jotain tärkeää? Opettaa sinulle jotain itsestäsi ja elämästä. Jotain, mitä et millään muulla tavoin voisi oppia.

Voisiko aitoa ja intensiivistä elämää synnyttää taakoista vapautuminen, ei niiden kantaminen? Millaista elämäsi olisi, jos olisit vapaa kaikista vaikeimmista ja ahdistavimmista taakkoihin liittyvistä tunteista? Uskotko sen olevan mahdollista sinulle? 

Ps. Sukupolvelta toiselle siirtyvistä taakkasiirtymistä kirjoitan joskus toisen kerran.