Sukellan vanhaan valokuvaan

Tässä kuvassa olen noin vuoden ikäinen. Nähtävästi en osaa vielä kävellä. Olemme äidin kanssa lammen rannassa, ehkä Jäkäläahossa vaiko sittenkin Onkamossa Särkijärven rannassa tai sen pienen lammen, joka on aika lähellä mummolaa ja jonka nimeä en muista. Oliko se Silmälampi?

On lämmin kesäpäivä. Meillä molemmilla on kevyt vaatetus.

Äiti pitää minua käsistä kiinni ja kosketan varpaillani vedenpintaa, joka väreilee pehmeästi. Olisiko peräti ensimmäinen kosketukseni järven kanssa?

Vaikuttaa siltä, että en ainakaan kovasti säikähdä, kun jalkani uppoaa pinnan alle. Ehkä vesi on lämmintä ja tuntuu mukavalta pienissä varpaissani.

Näytän katsovan vedenpintaa tarkasti. Aurinko kenties väreilee aalloista ja se kiinnostaa minua. Olen avoin ja valmis kohtaamaan uusia asioita. Koko maailma on suurta ihmettä ja kauttani äitikin pääsee siitä osalliseksi.

Ehkä vähän kipristän varpaitani ja nostan jalkaani ylöspäin, kunnes uteliaisuus voittaa ja upotan sen uudelleen veteen. Saatan pärskytellä. Innostua.

Äiti näyttää varovaiselta, hän ei vahingossakaan päästä minua putoamaan ja aistin sen. Olen koko elämäni ollut turvassa. Mitäpä pelättävää minulla olisi. Maailma pyörii minun tarpeitteni ympärilläni. Kaikki on hyvin.

Koska on kesä, äiti on pitkällä lomalla ja huolehtii minusta. Luultavasti kuitenkin suru ja ikävä sydämellä, sillä hän tietää lähtevänsä syksyllä kahdeksi vuodeksi opiskelemaan. Ehkä vaistoan siitä jotain ajoittain. Enimmäkseen kaikki on kuitenkin hyvin.

Äiti saattaa sanoa minulle: ”äidin kulta”, ”äidin tyttö”, mutta sanooko hän koskaan, että hän rakastaa minua? Voisiko hän sanoa niin? Yksivuotias minussa haluaisi kuulla sen.

Kaikki, mitä äiti tekee kanssani, on oikein. Vaikka hänen opiskelemaan lähtönsä oli minulle hylkäämiskokemus, se piti tehdä. Äidin piti lähteä.

Nykyiset äidit voivat ottaa lapsen mukaan opiskelupaikkakunnalle. Silloin sellaista mahdollisuutta ei ollut. Maailma oli toisenlainen. Se oli meidän maailmamme. Ainut oikea molemmille.

Olen pahoillani, äiti, ettei meistä tullut kovin läheisiä. Kaipa ero yksivuotiaana jätti kaipauksen sydämeen näihin päiviin saakka. Ei siitä voi, eikä kannata syyttää mitään, eikä ketään. Se vain on niin. Hyväksyn.

Varmaan sen vuoksi minusta tuli kiltti tyttö. Ehkä siksi opiskelen vieläkin jatkuvasti. Haluan näyttää äidille. Kelvata. Olla tarpeeksi. Riittää. Ansaita rakkautta. Tulla hyväksytyksi.

Eihän siinä ole mitään väärää. Olen nauttinut opiskelusta. Se on antanut paljon. Olisinhan voinut alkaa kapinoimaan jollakin muulla tavalla. Joku sai valitsemaan tämän tavan.

Eiköhän siinä näy äidin käden jälki. Tuo sama turvallisuus, joka hänen käsistään minuun virtaa tuossa kuvassa. Se joka saa kokeilemaan uutta, ihmettelemään ja katsomaan kokeilusta lähteviä loittonevia renkaita. Niiden vaikutusta ympäristössä. Tuntea, miten ne kohtaavat muita pintoja, esteitä, ihmisiä. Miten ne muuttuvat, voimistuvat, muuttavat suuntaa, vaimenevat ja sammuvat käynnistyäkseen jossain uudelleen. Siinä taitaa olla elämä.

Sen sain sinulta äiti. Se on riittävästi. Kiitos elämästä äiti. Sen haluaisin sinulle sanoa ja sanonkin. 

Ehkä ymmärrät sen nyt, kuten minä ymmärsin sinun rakkauttasi yksivuotiaana käsiesi turvan kautta. Ehkä ymmärrät sen kun puen sinua, kosketan ja katson sinua. Kun juttelen sinulle ja kerron, kuka olen. Kun kutsun sinua äidiksi ja kerron olevani tyttäresi. 

Jos en pystykään sanomaan, ehkä ymmärrät sen käsieni kautta. Rakkauden.