Tänä aamuna, kun sain silmäni auki, huomasin vieressäni eläkeukon. Aprillipäivähän nyt on, mutta tämä ei ole aprillia. Aikamoinen yllätys tämä kuitenkin on, enkä ymmärrä miten tässä pääsi käymään näin.
Ei siitä
tunnu kovin kauaa olevan, kun tuo sama ukko oli 17-vuotias ja mie olin vuotta
nuorempi. Ihmeelliseltä tuntuu, että siitä alkaen koko aikuiselämä on yhdessä
kuljettu ja miten äkkiä ollaan tässä.
Kaikista
oudointa on, että omaa ikääntymistä ei oikein tunnista sisältä päin, peilistä kyllä. Kyllähän
tuon rinnalla kulkevan ukonkin ulkomuoto on muuttunut nuoruusvuosista, tukka
harventunut, ohimoilla on harmaata ja niin pois päin. Hartiat on vielä yhtä leveät
kuin aiemminkin. Kaipa se on muuttunut muutenkin.
Jotain samaa tuossa vieressä tuhisevassa ukossa kuitenkin edelleen on kuin silloin nuorenakin. Jotain, joka veti puoleensa ja sai rakastumaan. Edelleen se jaksaa keksiä kaikenlaista ja innostuu teknisistä jutuista. Hirveän hyvin tuo mies viihtyy yksin puuhailuissaan. Rakentaa ja korjaa. Projekteja riittää. Toisissa asioissa sillä on ihan olematon pinna ja toisissa tosi pitkä. Paras isä se on miun lapsille ollut, mitä voi olla.
Jossain
vaiheessa opin ymmärtämään, että hän ilmaisee tunteensa tekemällä, ei sanoilla.
Sen jälkeen miulla on ollut hyvä olla.
Kaikista tärkeintä
hänen rinnallaan matkatessa on ollut luottamus ja turvallisuuden kokemus. Syli
on ollut auki ja siinä olen voinut olla heikko ja tarvitseva, eikä mitään ole
tarvinnut koskaan pelätä. Molemmilla on ollut vapaus olla sellainen kuin on.
Pistäisin
tähän hääkuvan, mutta ne ovat jossain niin varmassa tallessa, ettei niitä ole
löytynyt usean vuoden etsinnöistä huolimatta.
Häistä voisi
kertoa sellaisen muiston, että puolison kihlasormus oli kateissa ja sitä ei
löytynyt mistään. Vihille mentiin lainasormuksella. Lopulta parin vuoden kuluttua
sormus löytyi kukkamaljakosta. Nyt puolison sormus on tallessa, mutta miun sormukset
ovat kateissa.
Sormuksia emme
kumpikaan ole pitäneet, koska ne eivät oikein sopineet sairaanhoitajan ja
sähköasentajan työn kanssa yhteen. Miulla ne unohtui aina lavuaarin reunalle käsiä pestessä ja puolisolla aiheuttivat vaaratilanteita. Ajateltiin, että itse tiedämme olevamme
naimisissa ja jos se pääsee joskus unohtumaan, siinä tilanteessa on parempi
olla ilman sormuksia. Vielä ollaan muistettu.
Muutakin on varmaan matkan varrella kadonnut kuin sormukset. Ollaan opeteltu toisiamme ja varmaan terävimmät särmät ovat siinä vuosien kuluessa hioutuneet. Onneksi jotain on vielä jäljellä, ettei elämä mene liian laimeaksi.
Siinä se
nukkuu ja kun herää, kietoo kätensä miun ympäri ja heräämme aamuun kuten aina, halauksella
ja pusulla.
Kyllä mie
sitä rakastan eläkeukkonakin, en samalla tavalla kuin 16-vuotisena, vaan tasaisemmin, syvemmin
ja hyväksyen.
Naavapukuisen naisen Facebook-sivulle pääset täältä.
