Moninainen

Yli viisi vuotta sitten olen kirjoittanut seuraavan tekstin. 

Ajattelin ensin, että haluan tänään maalata ja valitsin jo pari aiemmin aloittamaani pohjaa, joita voisin jatkaa. Katselin sitten viime kuussa Vedic Art –kurssilla tekemääni maalausta. Istuin hiljaa ja katsoin sitä kauan, sillä aistin sen haluavan puhua minulle. Aloin nähdä siinä vasemmalle katsovan muodokkaan naishahmon, jonka rinnat ja lantion kaari korostuvat kauniisti ja tukka hulmuaa vapaana. Naisen katsominen saa minut tuntemaan oman naiseuteni hyvällä ja vapaalla tavalla.

Maalauksen keskellä näin aran, herkän hahmon, kuin nuoren jollain tavoin surumielisen ja samalla viattoman kirahvin pään. Katselin maalausta ja torkahdin hetkiseksi istualleni. Kun avasin silmäni, maalaukseen oli ilmestynyt toinen naishahmo, kasvot suoraan eteenpäin katsova suurikokoinen nainen. Kirahvin pää oli tämän hahmon rintakehällä. 

Tämä nainen on arvoitus. Hän vaikuttaa kasvoiltaan jotenkin ilmeettömältä. Kirahvi hänessä on yksinäisen oloinen. Se taitaa kaivata seuraa tai huolenpitoa. Uskaltaako nainen näyttää tunteensa ja ilmaista tarpeensa?

Koko ajan työn oikeassa yläkulmassa vaikuttanut musta alkukantainen hahmo on häirinnyt minua alusta saakka. Mitä se haluaa ja miksi se on siihen tullut? Siinä se kuitenkin on ja äkkiä huomasin sen kuristavan kolmatta, oikealle katsovaa maalauksen naista kurkusta. 

Kantaako hän sylissään painavaa taakkaa, joka sulkee hänen suunsa? Hänen ilmeensä vaikuttaa tiukalta ja ahdistuneelta. Voisiko taakka keventää? Onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta?

Pari yötä sitten näin unen, jossa olin kai työssä terveyskeskuksessa. Minulla oli kädessäni vanhanaikainen pahvinen potilaskansio, jossa oli monta eri nimeä yliviivattuna ja korjattuna. Halusin päästä selvyyteen kyseisen naisen nimistä, missä järjestyksessä ne olivat ja mikä oli viimeisin. Haastattelin naista ja nimiä tuli aina vain uusia, niitä oli varmaankin toistakymmentä ja loppua ei tuntunut tulevan. Hän oli ottanut aina uuden nimen ja identiteetin, kun elämäntilanne oli jotenkin muuttunut. 

Muistan unessa miettineeni, kuka tuo nainen oikein on. Onko hän pieneltä osin jokainen nimensä henkilö vai kokonaan joku muu. Ihmettelin, miten hän pystyikin niin selvästi kertomaan minulle, millainen ihminen kunkin nimen takana oli.

Ymmärsin, että sekä maalaus että uni ovat kuvia minusta. Ehkä pystyn kirjoittamalla tutustumaan näihin elämäni naisiin paremmin.

Yöllä tuijotan uudelleen maalaamani kuvaa ja näen keskimmäisen ja oikealle katsovat naiset selvemmin. Hämärässä keskimmäinenkin uskaltaa tulla näkyväksi naisena. Hänen kehonsa on aistikas ja kaipaava. 

Oikealle katsovan naisen taakka on kuin hänen osakseen langennut säälittävä olio, joka ei voi elää ilman naista. Se on tiukasti kehossa kiinni kuin reppu, mutta etupuolella ja nainen ei tunnu tietävän, että hän voisi vapautua taakastaan. 

Sinne reppuun haluan katsoa ja tyhjentää sitä avaamalla omat ja sukuni vaietut, kipeät tarinat siltä osin kuin se on mahdollista ja tarpeen. 

Ehkä se on naavapukuisen naisen tehtävä.