Nyt
kun olen kuollut, mieleni ja kehoni ovat lakanneet olemasta. Henkeni on
irronnut minusta. Vielä hetken se katsoo menneeseen.
Se
muistaa utuiset auringonnousut, aamukasteen, terävät kivet paljaiden varpaiden
alla, kimmaltavan hangen, höyryävän hengityksen, kissan kehräyksen, metsämansikan
maun ja vastasyntyneen niskan tuoksun. Synkät ja pitkät illat, kun murheelliset
ajat pitensivät tunnit viruttaen niiden kestoa loputtomasti. Surun ja ilon. Pelon.
Tylsyyden ja intohimon. Jälleennäkemiset ja erot.
Henki
katsoo kaikkea sitä, minkä elämä minulle opetti, minkä se antoi ja sitten otti
pois. Elämä lainasi itseään minulle, jotta sain kokea sen kautta kaikki elämäni
kokemukset. Ne tuhannet tunteet, pakahduttavat ja riuduttavat, verkkaiset ja
kiihkeät, toivotut ja ne, joita en olisi halunnut kokea. Nekin, joita väistin
viimeiseen asti.
Olen
kiitollinen kaikesta.
Elämä
hioi minua. Se käänsi ja kaulitsi. Välillä se kalttasi ja nyppi. Satutti. Pisti
polvilleen. Vielä enemmän silitteli ja antoi parastaan. Helli. Innosti.
Yllätti. Kaiken se teki rakkaudesta.
Henki
katsoo elämääni täynnä hellyyttä ja rakkautta. Hetken vain ja sitten se jo liukuu
pois, on osa ikuisuutta.
Elämäni
ihmisenä, joka olin, jatkuu jäljelle jääneiden mielissä vielä hetken. Yhdessä
koetuissa kokemuksissa, itkuissa ja nauruissa, pettymyksissä ja onnenhetkissä,
rakkaudessa, vihassakin. Kun muistot himmenevät, olen kokonaan poissa.
Kun
olen kuollut, mikään ei ole muuttunut. Katson sinua, teitä kaikkia,
ja ajattelen teistä edelleen hyvää.
Rakkaus
antoi elämän, kuolema teki sen valmiiksi. Ikuisuus on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti