Sano jos meinaat

Olin antoisassa koulutuksessa, jossa oli muutamia tapaamisia puolen vuoden aikana. Teemanamme oli ”Kun puhuminen ei riitä – psykoterapeuttisia vuorovaikutusmenetelmiä käytännön työhön”. Parinkymmenen hengen ryhmämme osallistujat olivat useilta eri aloilta ja monen ikäisiä.

Viimeisenä päivänä oli todella virkistävää kuulla, kuinka osallistujat olivat soveltaneet oppeja omassa työssään. Näimme ja kuulimme upeita esityksiä ja puheenvuoroja.

Itse tein lyhyen kuvakoosteen äidistä. Halusin saada kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun työstää videon avulla itselleen merkityksellistä ja koskettavaa asiaa.

Huomasin koulutuksen päätyttyä, että minun olisi pitänyt puhua yhdelle ihmiselle koulutuksessa. Jäi kaduttamaan, etten sanonut, mitä ajattelin.

Nykyisinhän koulutuksissa ei enää jaeta nimilistoja tietosuojakäytäntöjen vuoksi. Esittelykierrokselta nimet eivät millään jää mieleen. En ole (vielä) oppinut nuorten sukupolvien tapaa sujuvasti verkostoitua tauoilla yhteystietojen saamiseksi. Mikä avuksi?

Asia pyöri mielessä useaan otteeseen ja sitten muistin, missä henkilö sanoi olevansa töissä. Jälleen kerran netti tuli avuksi ja henkilön yhteystiedot selvisivät. Jippii, voisin sittenkin sanoa sanottavani.

Mikä sitten on niin tärkeää, että se ei voi jäädä sanomatta? Mikä jäi hampaankoloon?

Hampaankoloon ei jäänyt kerrassaan mitään. Pikemminkin sydänalaan asettui lämmin tunne.

Ihastuin tämän henkilön tapaan olla. Hän oli niin luonnollinen ja läsnä oleva, että ihailin sitä suuresti. Hänen perusarvonsa ja tapa suhtautua elämään näyttäytyivät todella juurevina ja kunnioittavina. Hänen tapansa ilmaista asioita oli kaunista ja syvällistä, siinä ei ollut mitään alleviivaavaa tai itseä korostavaa. Hän vaikutti todella kiinnostavalta ihmiseltä. Halusin sanoa, että hänen läheisensä ja asiakkaansa ovat todella onnekkaita, kun heillä on hänet lähellään.

Kun ihminen on aidosti oma itsensä, se on valtavan kaunista ja säteilee ympäristöönsä jotain sellaista, johon voi luottaa. Se eheyttää ilman sanoja.

Halusin kiittää häntä, että hän on juuri sellainen kuin on.

Tämän halusin sanoa ja onneksi pystyn sanomaan.

Puhuminen ei aina ole tarpeen tai tarpeeksi. Joskus on kuitenkin yllättävän tarpeellista saada sanottua asioita, jotka ovat koskettaneet itseä. Jostain syystä se tuntuu olevan vähintään yhtä tärkeää sanojalle kuin henkilölle, jolle viesti on osoitettu. 

Jotenkin sanominen muistuttaa itseä omista arvoista, siitä mikä minulle on tärkeää. Kun sanon toiselle, mikä minua koskettaa hänen tavassaan olla, saan taas kosketukseen johonkin syvään ja hyvään itsessäni. Muistan, mikä minulle on tärkeää, mitä arvostan ja mikä tuottaa minulle hyvää oloa. Kun sanon sen palautteena toiselle itsekin vahvistun. 

Kun sinua kosketataan sano siis sinäkin, älä jätä meinaamiseksi.

Siitä äiti-videosta vielä. Videotyöskentely toimi hyvin itselleni merkittävien asioiden käsittelyssä. Jatkan vielä työstämistä, kun saan skannattua lisää kuvia. Ehkä se jossain vaiheessa valmistuu.

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä. 

Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit, voit pistää sen jakoon.