Mitä ihmisestä jää?

Käytiin ystävien kanssa kesäretkellä eräänä lauantaina. Tällä kertaa retkikohteeksi valikoitui Hytermän saari Kerimäeltä. Olin kuulut saaresta ensimmäisen kerran jo n. 30 vuotta sitten ja asia jäi jotenkin mieleen, mutta saaren nimi ja sijainti olivat vuosien varrella päässeet unohtumaan.

Nyt tilaisuus tutustua saareen lopulta tuli. Olimme saaneet selville, että Metsähallitus omistaa paikan ja nettisivuilta löytyi tietoja, joiden mukaan sinne voisi saada myös opastuksen.

Saarta on isännöinyt 1920-luvun puolivälistä paikallinen nimismies Heikki Häyrynen puolisonsa Lillin kanssa. Romu-Heikiksi ristitty paikkakunnan mahtimies keräsi intohimoisesti kansanperinnettä ja oli erityisen mieltynyt myllynkiviin. Oppaamme kertoi saareen koottujen tavaroiden olevan noin 50 kilometrin säteeltä saaresta. 

Toisinaan Heikki oli käyttänyt kyseenalaisia keinoja esineiden hankinnassa ja hyödyttänyt virka-asemaansa tavalla, joka ei nykyisen mittapuun mukaan olisi soveliasta.

Tavaroiden lisäksi Romu-Heikki on rakastanut kiviä ja betonia. Saarelle on kyhätty monenmoisia kivirakennelmia, jotka ovat edelleen kohtalaisen hyvässä kunnossa. Monet aitoista sen sijaan ovat jo melko rapistuneita, vaikka niihin on menneinä vuosina huopakatto Metsähallituksen toimesta laitettukin.

Romu-Heikki ja puolisonsa Lilli ovat saaneet viimeisen sijansa Hytermän viereiseltä pieneltä Lavia-saarelta, jonne Heikki oli saanut luvan perustaa yksityisen hautausmaan. Kiviaidan ulkopuolella lepäävät pariskunnan rakkaat koirat, joita kirkkoherra ei ollut suostunut hautausmaan muurien sisään laitettavan.

Vierailu Hytermässä sai minut miettimään, mitä ihmisestä jää jäljelle. Eihän tämä ajatus toki ensimmäistä kertaa mieleen tullut. Nyt vaan taas uudelleen ja jotenkin eri kulmasta, konkretian kautta. Aiemmin olen ajatellut Eino Leinon säkeen Hymyilevästä Apollosta kertovan asiasta tarpeeksi.

”Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.”

Erityisesti mietin kysymystä katsoessani valtaisaa Työn muistomerkkiä, jonka rakentamiseen on kuulemma mennyt viisi vuotta.

Ajattelin Romu-Heikkiä ja hänen inspiraatiotaan. Onkohan hän halunnut jättää itsestään muiston vai onko luomisen vimma vain pakottanut tekemään? 

Millaista näkymätöntä työtä ovat tehneet ne, jotka ovat Heikin opastuksella rakennelmiin kiviä pyöritelleet ja joiden nimiä Hytermän historia ei erikseen kerro? Keitä he olivat ja mitä heistä jäi?

Ihailen Romu-Heikin työn muistomerkkiä ja kaikkea, mitä hän on kerännyt. Mitä kaikkea se on vaatinut ihmisiltä, jotka ovat jäljen jättämiseen osallistuneet? Ajatus poukkoilee jo pyramideihin, palatseihin ja linnoihin. Niitäkin ihailen, vaikka ymmärrän niiden rakentamisen vaatineen valtaisia ponnistuksia ja uhrauksia niitä rakentamaan joutuneilta. 

Jostain hiipii ikävä, syyllinen olo. Onko oikein nauttia jostakin sellaisesta, jonka tekemiseen jotkut ovat joutuneet luopumaan jopa hengestään?

Onko kuitenkin niin, kun kerrotaan Romu-Heikistä, katsotaan työn muistomerkkiä ja muita saaren rakennelmia, siinä kiteytyy monien elämä? Olisiko niin, että konkreettiset ihmisten tuotokset, kuten taide ja tieteen keksinnöt ovatkin yhteistä kertomusta? Kuten oma kertomukseni on samalla kertomusta vanhemmistani, heidän vanhemmistaan jne. Pitäisikö opetella katsomaan kauemmas ja laajemmalle?  

Jatkan ihailemista ja katson Romu-Heikin ja muiden nimensä historiaan kirjoittaneiden töitä enemmän kollektiivisella silmällä. Näen nimien taakse ja ymmärrän, että se mikä heidän nimiinsä on kirjoitettu, on enemmän. 

Ihailemalla kunnioitan myös heitä, jotka työpanoksensa ja tukensa ovat asialle antaneet. Konkreettinen jälki on heistä kaikista.

  

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä. 

Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.