Kohtaamisia päivystyksessä

Parin viikon sisällä olen saanut näkymää Siun soten yhteispäivystykseen Joensuussa ja terveyskeskuspäivystykseen Kiteellä. Molempina päivinä oli maanantai, joka kuulemma on perinteisesti kiireinen päivä. No sehän on selvä. Maakunnassa päivystykset toimivat yleensä vain arkisin virka-aikana. Kukapa sitä viikonloppuna muutenkaan haluaisi lääkäriin lähteä.

Ekalla kerralla menin päivystykseen klo 19 kaaduttuani ja satutettuni jalkani. Sain kyydin pääaulan eteen, josta linkutin ovelle. Vahtimestari huomasi vaivalloisen kävelyni ja kiikutti minulle pyörätuolin, jolla hän ystävällisesti kuskasi minut jonottamaan päivystykseen. 

Systeemihän on sellainen, että numerolapulla pääsee ilmoittautumaan vastaanottavan sairaanhoitajan huoneeseen. Minut vastaanotti erittäin ystävällinen sairaanhoitaja, joka hymyili ja katsoi silmiin. Kuunteli, mitä on tapahtunut, kirjasi asiat tietokoneelle, kertoi päivystyksen ruuhkasta ja ohjasi odottamaan aulaan.

Aulassa odottelin pari tuntia, jonka jälkeen pääsin lääkärille. Haastattelun jälkeen minut ohjattiin röntgeniin. Sieltä tultuani kello olikin jo 22 ja minut ohjattiin toiseen aulaan odottamaan. Tunnin kuluttua pääsin toiselle lääkärille, joka tutki vamman uudelleen ja oli röntgenkuvasta yhteydessä myös päivystävään kirurgiin. Kuvassa oli jotain, jota ei suoraan voinut tulkita murtumaksi, mutta ei myöskään voitu varmistaa, ettei se olisi murtuma. 

Viiden tunnin jälkeen pääsin kotiin kyynärsauvat varusteena ja ohje mennä viikon kuluttua kontrollikäynnille terveyskeskukseen.

Siinä se viikko meni hissunkissun ja koitti seuraava maanantai. 

Aika terveyskeskukseen oli varattu ja hyvä, että oli, sillä jalka oli viikon kuluessa tullut yhä kipeämmäksi. Pääsin tarkkailuhuoneeseen pitkälleen odottamaan lääkäriä. Tutkimisen jälkeen otettiin verikokeita, joissa todettiin, että saattaa olla laskimotukos. Suuntana jälleen Tiukkamäen yhteispäivystys, jonne menin Kelataksilla.

Tällä kertaa vastaanottava sairaanhoitaja olikin toista maata. Hän vilkaisi minua, varmaan sanoi päivää, mutta jotenkin se ei jäänyt mieleen, koska kohtaamista ei syntynyt. Annoin hänelle lähetteen, hän kysyi pari kysymystä katsoen koko ajan tietokonetta. Hän mittasi happisaturaation ja käski odottamaan aulaan. 

Hoidollisesti tehtiin kaikki tarvittava. Kuitenkin päällimmäiseksi jäi tunne, että hänelle en ollut kukaan.

Odottelin 2,5 tuntia, jona aikana kukaan ei sanonut minulle mitään. 

Muutaman kerran joku hoitaja kulki aulan poikki. Lopulta yksi hoitaja tuli viemään minut hirmuista haipakkaa pyörätuolilla röntgeniin ultraäänitutkimukseen. Röntgenlääkäri tuli, sanoi päivää ja alkoi tutkia. Mukaan tuli myös erikoistuva lääkäri, joka tervehti esitellen itsensä. Tuli heti mukavampi olo. Kivasti tutkiva lääkäri kertoi löydöksistä.  

Reilun tunnin jälkeen pääsin lääkärille, joka oli erittäin ystävällinen. Kertoi löydöksistä ja hoitosuunnitelmasta. Muisti lopuksi kysyä, oliko vielä kysyttävää. Kohtaamisesta jäi hyvä mieli, vaikka pitkän puoleista kipeää lääkäri ennustelikin.

Kiitän

• Julkista terveydenhuoltoa, joka on tarjolla kaikille.
• Kyynärsauvoja ja niiden jääpiikkejä.
• Kelataksia, joka vie ovelta ovelle 25 euron omavastuulla.
• Päivystäviä lääkäreitä, jotka ystävällisesti selvittivät asiaa ja tutkivat hyvin. Tulin kohdatuksi heidän taholtaan.
• Vastaanottavaa sairaanhoitajaa päivystyksessä yksilöllisestä kohtaamisesta. Hymystä ja katsekontaktista.
• Terveyskeskuksen sairaanhoitajaa ystävällisyydestä, pienestä rupattelusta, väliaikatietojen kertomisesta.

Parannusehdotuksia

Olisi hienoa, jos yhteispäivystykseen tullessa sairaanhoitaja kävisi esittäytymässä ja kertomassa edes summittain odotusajan tai vaikka vain sen, että on jonoa, eikä voida tietää, milloin oma vuoro koittaa. Päivystyksen kiireet ja arvaamattomuuden toki ymmärrän. Asiakkaana parin tunnin jälkeen mieleen hiipii tunne, että minut on unohdettu.

Odotusajaksi sairaanhoitaja olisi myös voinut antaa hoito-ohjeita, kuten kohoasentoa, varpaiden heiluttelua. Kaikille ne eivät ole itsestään selvyyksiä.

Ilmoittautumisen vastaanottava sairaanhoitaja on päivystyksen kasvot. Olisi tärkeää, että ihan jokainen rutiiniluonteinenkin potilas tulisi hoitotyössä kohdatuksi katsekontaktilla ja ystävällisesti. Jos siihen ei pysty, olisi varmaan syytä miettiä työkiertoa tai jotain muuta ratkaisua.

Mustelma hämää, kipeä paikka on polvessa ja pohkeessa.

Muistutuksia itselle

• Älä kiirehdi.
• Käytä liukuesteitä.
• Kiitä hyvästä palvelusta.
• Katso silmiin.
• Kaikenlaista sattuu, päällimmäiseksi jäävät kohtaamiset. 

Niin se vain elämä opettaa, jos ei muuta niin hiljoo kävelemään.

Parissa viikossa veri valuu polvesta näin alas. 

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä. 

Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.