Työssä koettuja hankalia asioita

Kävin energiahoidossa ja sen aikana hoitaja kyseli työurani aikana kokemistani hankaista asioista. Aloin miettiä ja tulihan niitä heti mieleen aika monta. Kun on tehnyt töitä yli 40 vuotta, siihen sopii monenlaista. Mietin tässä nyt pariakymmentä ensimmäistä työvuottani.

Olen aina ollut hirveän kiitollinen mahdollisuudesta saada tehdä erilaisia töitä nuoruudessani. Silloin kesätöitä oli tarjolla, toisin on nykyisin. Nuoret eivät saa työelämäkokemuksia, eivätkä välttämättä opi tärkeitä työelämätaitoja kuten me vanhempien ikäpolvien edustajat olemme tehneet.

Koen olleeni todella etuoikeutettu saatuani olla melko monenlaisessa työssä ennen ammattiin valmistumista ja opiskeluaikana. Kalanviljelylaitoksella kaloja ruokkimassa ja altaita pesemässä, lapsenlikkana, keittäjä-siivoojana, turvesuolla kantoja keräämässä ja labrassa, asfalttifirmassa liikenteenohjaajana ja toimistossa, vanhainkodilla laitosapulaisena, kehitysvammalaitoksessa ohjaajana, baariapulaisena ja kotisairaanhoitajana. Olen aina pitänyt monipuolista työkokokemusta suurena rikkautena.

Vähemmälle miettimiselle ovat jääneet ikävät ja hankalat asiat, joita on työelämässä kohdannut. Toki niitä on käsitellyt silloin, kun ne ovat olleet akuutteja. Viisaan hoitajan kysymys havahdutti huomaamaan, että vaikeitakin asioita on tosiaan ollut aika monta.

Taitaa olla aika ottaa ne uudestaan lähelle ja tarkastella niiden aiheuttamia tunteita eri tavoin tai ainakin uudestaan. Armollisesti ja hyväksyen.

Vaikeimpia minulle ovat olleet työssä kohdatut lasten kuolemantapaukset. Usein tilanteet työssä pystyi hoitamaan asiallisesti ja ammatillisesti, vaikkakin kyyneleet silmissä. Toki työkavereiden kanssa puhuttiin, mutta uran alkuvaiheessa purkutilanteet eivät vielä olleet rutiininomaisia. Jokainen vain läksi kotinsa ja pärjäsi miten kuten.

Kotona työasioista ei tietenkään voinut puhua. Kotiin tultua pyysin monesti puolisoa pitämään minua sylissä lujasti ja itkin hiljaa sisäänpäin. Sanoin vain, että on tapahtunut jotain kauheaa ja tarvitsen syliä. Vasta kun omat lapset olivat nukkumassa ja olin yksin saunassa, oli mahdollista laskea kyyneleet vuotamaan vapaasti. Niinä öinä uni ei tullut.

Vieläkin noita tapauksia muistellessa silmännurkka kostuu.

Hankalaa ja kiusallista oli päihdeongelmainen työkaveri, jonka työkuntoa jouduin seuraamaan. Talon johto määräsi puhalluttamaan joka aamu tämän työkaverin. Se  oli vaikeaa, mutta pakko oli tehdä määrätty tehtävä. Hankalinta kuitenkin oli, ettei asiaan puututtu ajoissa. Siitä olin vihainen ja ärsyyntynyt. Taidan vieläkin tunnistaa kaikuja noista tunteista, kun mietin, voisivatko asiat olla toisin varhaisella puuttumisella. Toivottavasti osaaminen päihdeasioissa on lisääntynyt.

Ihon alle meni erään keikkailemassa olleen lääkärin seksuaalisisältöinen puhelu yhteisen työpäivän päätteeksi. Olin tuolloin juuri valmistunut nuori sairaanhoitaja. Onneksi vastaava lääkäri uskoi minua asiassa. Puhelun jälkeen olisi ollut mahdotonta työskennellä hänen työparinaan kahdestaan päivystyksessä. Vaikka kyseessä oli vain puhelu, jonka katkaisin ymmärrettyäni, mitä luurin toisessa päässä tapahtuu, tunsin itseni likaiseksi sen jälkeen. Oli pakko mennä suihkuun. Tapahtuma antoi ymmärrystä, miltä rajojen rikkominen tuntuu.

Olin vielä nuorempi, juuri 18-vuotta täyttänyt, kun olin asfalttitöissä. Aseman muuttaessa paikkaa lupauduin pystyttämään toimiston toiselle paikkakunnalle. Karavaani muutti sinne perjantaina viikon päätteeksi ja minä ajelin isän pakettiautolla maanantaiaamuksi paikalle. Soramontun laidalta yhdestä teltasta kömpi hyvin nuoren näköinen tyttö, jota aloin jututtamaan.  Kävi ilmi, että tyttö oli lähtenyt miesten matkaan eräältä huoltoasemalta. Hän kertoi olevansa 14-vuotias. Hän tuntui vielä ikäistäänkin lapsellisemmalta. Onneksi pomon parakkiin oli jo vedetty puhelinlinja. Pakotin tytön soittamaan äidilleen ja pomon järjestämään tytön linja-autolla kotiinsa. Olin niin vihainen, että tärisin. Pomokin huomasi, että olen tosissani ja teki niin kuin sanoin. Nykyisellä järjellä soittaisin tietysti poliisille. Silloin en osannut muuta. Ei ollut kännyköitä, josta neuvoja olisi voinut kysellä. 

Kriisiryhmässä 1990-luvun alkupuolelta alkaen teimme parityöskentelynä kotikäyntejä sekä pidimme työpaikalla debriefingistuntoja tilanteissa, joissa useimmiten oli kuollut joku henkilö äkillisesti. Joskus tapaturmaisesti, joskus myös toisen käden kautta. 

Vaikka tilanteet olivat vaikeita ja usein hyvin tunteikkaita, omaa oloa huojensi kokemus siitä, että asioiden jäsentäminen tietyn kaavan mukaan ja kuulluksi tuleminen tuntui helpottavan omaisia. Tuolloin myös työntekijöiden purkutilanteista huolehdittiin jo paremmin.

Usein kyseessä oli itsemurha, joka melkein aina jättää paljon kysymyksiä ja jossiteltavaa. Ihmiset joutuvat kantamaan niin paljon. Lapset vanhempiensa tekojen jälkeen. Vanhemmat lasten tekojen jälkeen.

Voimattomuus nuorten huumeiden käytöstä oli myös vaikeaa. Täysi-ikäisten nuorten kohdalla keinot olivat todella vähissä ja vanhempien tuska tuntui syvästi.

Monesti vaikeissa tilanteissa tuntui, että 

itsellä oli antaa vain oma avuttomuus. 

Hirveän riittämätön sitä oli. Ja on edelleen.

Voi antaa vain läsnäoloonsa. 

Jaetun ihmisyyden. 

Ja toivoa, että se riittää.

Hoidon jälkeen muitakin asioita palasi mieleeni. Kuitenkin oli jotenkin kevyempi ja helpottunut olo.

Matkan päästä nuo vaikeat asiat tuntuvat edelleen vaikeilta. Johtuu varmaan siitä, että ne ovat vaikeita. Ei ole tarkoitus, että tuollaiset asiat pystyisi ohittamaan olankohautuksella. Ne jättävät jäljen.

Jäljessä on kuitenkin, jos ei hopeareunus, niin ainakin häivähdys siitä. Tuo kaikki on koettua ja elettyä. Olen saanut kohdata ihmisiä hyvin erilaisissa tilanteissa. Olen pystynyt siihen kyynistymättä tai särkymättä. Voin antaa itsellenikin armoa. 

Tuo kaikki saa tuntua. 

Sen on tarkoitus tuntua.

Olen tehnyt tarpeeksi. 

Toiminut sen tiedon ja osaamisen rajoissa, mikä minulla on ollut. 

Se on riittävästi.

Jos haluat, voit itsekin tarkastella omaa (työ)elämääsi samoin. 

Ehkä löydät armoa. 

Jos haluat lukea Naavapukuisen naisen juttuja jatkossakin, voit käydä tykkäämässä blogin Facebook-sivuista täältä. 

Voit vapaasti kommentoida, olla erimieltä jne. Jos tykkäsit tekstistä, voit pistää sen jakoon.