Oma paikkani

Jokaisella on oma paikka perheessä ja suvussa. Asia tuntuu itsestään selvältä, mutta sitä se ei läheskään aina ole. Paikka voi sotkeutua monesta syystä. Syitä voivat olla esimerkiksi vanhemman kykenemättömyys olla omalla paikallaan ja hoitaa vanhemman tehtäviä vaikkapa sairauden, kuoleman tai poissaolon vuoksi. Tällöin toinen vanhemmista tai joku lapsista usein ottaa poissa olevan vanhemman paikan. 

Jokainen muistaa elokuvista, kuinka isä eri syistä, kuten sotaan tai pitkälle työkomennukselle lähtiessään tai kuolinvuoteellaan sanoo pojalleen: ”Sinä olet nyt mies talossa.” tai ”Pidä huolta äidistä ja sisaruksista, kun minä olen poissa.” Tällainen roolin ottaminen tapahtuu helposti tosielämässä myös ilman sanoittamista, lapsi vain ottaa roolin ja alkaa toimia siitä käsin. Lapselle vanhemman roolin kantaminen on raskasta.

Oman paikan sotkeutuminen voi tapahtua myös, jos sisarusparvessa on ollut lasten kuolemia, keskenmenoja tai raskaudenkeskeytyksiä. Myös aiemmista tai sivusuhteista syntyneet lapset vaikuttavat oman paikan kokemukseen. Joissakin tilanteissa lapsi joutuu ikään kuin kannattelemaan pieneksi tai heikoiksi jääneitä vanhempiaan.

Suomen historiassa koko kansakuntaa yhdistävänä tekijänä ovat sodat, joista isät palasivat kotiin arkussa, fyysisiä vammoja saaneina, enemmän tai vähemmän haavoittuneina mieleltään ja lievimmissäkin tapauksissa vähintään muuttuneina miehinä. Koska suomalaisten sotatraumat ovat aktivoituneet Venäjän aloittaman hyökkäyssodan ansiosta, lienee paikallaan pysähtyä hetkeksi asian äärelle. Jokainen voi omalta osaltaan pohtia, miten sotatraumat ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat omassa elämässä vielä tänään.

 

Sotien vaikutus

Historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama suomalainen tietokirja Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 käsittelee toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa. Kirja pohjautuu hänen väitöskirjaansa suomalaisten sotilaiden psyyken kestämisestä ja murtumisesta talvi- ja jatkosodassa. Murtuneet mielet sai vuoden 2013 Tieto-Finlandia-palkinnon. 

Psyykkisiin häiriöihin liittyi sotavuosina häpeää ja paheksuntaa. Epäiltiin, että osa oirehtivista teeskenteli päästäkseen rintamalta pois. Mielen murtumista ei ymmärretty samanlaiseksi sankaruuden ja uhrivalmiuden ilmentymäksi kuin fyysistä haavoittumista.

Nykyisin ajatellaan sotilaiden oireiden olleen ilmentymiä postraumaattisista stressihäiriöistä, joita ei noihin aikoihin vielä osattu diagnosoida. Sen sijaan oirehtimista selitettiin henkilön mielen rakenteen heikkoudella. Traumaperäinen stressireaktio voi kehittyä henkilön jouduttua kohtaamaan tapahtuman, johon liittyy joko kuolema tai vakava loukkaantuminen, niiden uhka taikka oman tai toisen fyysisen koskemattomuuden vaarantuminen. Eli käytännössä kaikki sodan kokeneet olivat alttiita niille.

Suomen talvi- ja jatkosodassa kaatui 70 000, katosi 10 000 ja haavoittui 200 000 henkilöä. Monet kärsivät sodan jälkeen posttraumaattisista oireista, kuten ahdistavista muistoista, painajaisista, ylivireydestä, masennuksesta, apatiasta, huimauksesta, yökastelusta tai vapinasta. Sodan aikana ja sen jälkeen miehisyyttä korostettiin ja sodan seurauksena tulleet mielenterveydelliset ongelmat nähtiin heikkoutena. Annettua keskusteluapua voi kuvata sanoilla ”nosta housut ja pyyhi nenä”. 

Mielensairautta ei ymmärretty ja tästä aiheutui sairastuneille ja heidän perheilleen valtavasti häpeää ja kärsimystä. Huomattavaa on, että oireet voivat ilmetä kymmenien vuosien kuluttua. Eheä sankaruus ei ole sodassa mahdollista!

Suomalaiset ovat tunnettuja kovasta työnteosta ja voidaan ajatella työnteon juurien osaltaan johtuvan sodasta. Sodan jälkeen koettiin henkiinjäämissyyllisyyttä ja tehtiin töitä kuolleidenkin puolesta. Ahdistus upotettiin työhön, toiset hoitivat sitä myös alkoholilla.

Sodan väkivalta on saattanut jatkua sukupolvelta toiselle muun muassa niin, että henkilö on konfliktien ja provosoitumisen pelossa vältellyt lapsiaan ja tahtomattaan laiminlyönyt heitä. Toisaalta tunteista vaiettiin ja niitä etäännytettiin, jolloin joissakin tilanteissa ne purkautuivat aggressiona. Ulkopuoliset eivät tilanteisiin tarttuneet pelon vuoksi tai koska henkilöitä pidettiin sotasankareina.

Kotirintamalla naisilta vaadittiin itsenäisyyttä, urheutta ja lujuutta. Piti ymmärtää ja surra menetyksiään hiljaa kunnon suomalaisen tapaan. Naiset sairastuivat vahvuuteen, sillä heikkoudelle ei ollut tilaa.

 

Sodan tunneperintö

Tytöiltä odotettiin kiltteyttä ja he oppivat pistämään omat toiveet ja tarpeet syrjään. Isät olivat pojilleen etäisiä ja ankaria. Tunteita, surua ja itkua ei näytetty. Lapset olivat omillaan, kilttejä, ahkeria ja näkymättömiä. He jäivät emotionaalisesti yksin. Heidän arveltiin soputuvan mihin vain, vaikka he saattoivat tuntea huolta ja kuolemanpelkoa ja elämä saattoi olla sekasortoista.

Kiintymyssuhteet vanhempien ja lasten välillä olivat etäisiä ja ohuita. Edelleenkin suomalaisille tyypillisintä on välttelevä kiintymyssuhdemalli, jossa ihminen luottaa vain itseensä, sillä hän ei halua tuntea itseään heikoksi tai haavoittuvaksi. Hän mieluummin pärjää yksin ja pakenee velvollisuuksiinsa ja jatkuvaan touhuamiseen. 

Välttelevässä kiintymyssuhteessa rakkautta on vaikeaa osoittaa kosketuksin ja sanoin. Sen sijaan tarjotaan pullaa ja siistiä kotia. Siitä lapsen tulisi ymmärtää rakkaus. Sanotaan, että suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Ehkä voisi lisätä, ettei suomalainen puhu tunteistaan, eikä varsinkaan itke.

Sota-ajan kokeneiden vanhempien lapsista tuli säiliöitä, joihin sodan ahdistus tiivistyi. Voidaankin puhua kannattelijasukupolvesta, jonka on ollut vaikeaa pyytää apua ja jotka ovat erittäin velvollisuudentuntoisia. Aikakauden äiteihin ja isiin pitäisi osata suhtautua armollisemmin. He olivat oman histo­riansa tulosta, moni syvästi haavoitettu itsekin.

Sotalapsia oli n. 80 000. He kokivat kaksi traumaa, ensin eron omasta perheestä ja toisen eron uudesta perheestä. Kaikki muuttui kahteen kertaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sotalapsilla on aikuisena muuta väestöä enemmän psyykkistä ja fyysistä oireilua. Perheissä koettiin syyllisyyttä lasten pois lähettämistä sekä toisten vanhempien kaipaamisesta. Asioista tuli tabuja, joista ei voinut puhua.

Evakkoja oli lähes puoli miljoonaa. Heitä vaivasi juurettomuus ja kodittomuus. Koettu ikävä, haikeus ja menetyksen tunne siirtyivät seuraaville sukupolville.

 

Toipuminen

Massiivisesta traumasta, kuten sodasta toipuminen vie useita sukupolvia. Tunnemöykky kasvaa sukupolvelta toiselle, ellei sitä pureta. Traumaattinen kierre ei lopu, ellei sitä katkaista.

Ensimmäinen sukupolvi, joka on itse kokenut sodan, yrittää olla etäällä kokemuksista ja suuntautuu nykyhetkeen. Toisella ja kolmannella sukupolvella ei ole omakohtaista kokemusta sodasta ja he eivät halua syyllistää sodan kokeneita. He voivat kokea haamuistunutta, epämääräistä pahaa oloa. Kolmannen ja neljännen sukupolvien edustajat voivat oireilla ylisukupolvisia traumoja eri tavoin, esimerkiksi uupumuksella ja masennuksella. Heillä on jo riittävästi etäisyyttä kohdata ja käsitellä traumaa.

On tärkeä pohtia, miten itse voi katkaista näitä ketjuja. Miten välttää siirtämästä tuhoisia toimintamalleja omille lapsilleen? Kuinka toimia nyt, kun kansallinen turvallisuudentunne on heikentynyt useista syistä, kuten koronasta, Venäjän sotatoimista Ukrainassa ja energiakriisistä.

Tarvitaan vakauttamista, jota voi vahvistaa esimerkiksi menemällä luontoon tai saunaan, harrastamalla liikuntaa, kuuntelemalla musiikkia tai nauttimalla muista taide-elämyksistä. Aikaa kannattaa viettää läheisten ja lemmikkien kanssa. Jos uutiset ahdistavat, niitä kannattaa välttää. Se on itsesuojelua.

Hengitys on automaattista ja voi tuntua oudolta, että hengittämistä pitäisi jotenkin erityisesti opetella tai ajatella. Tietoisen hengityksen avulla voimme kuitenkin melko nopeasti ja helposti säädellä vireystilamme. Hengitykseen keskittyminen ankkuroi läsnä olevaksi tähän hetkeen, jolloin mielenkuohut yleensä hellittävät. Hengitys on liikettä kehossa ja sitä on helppo seurata. 

Hengityksen huomioiminen parantaa keho-mieliyhteyttä ja huomion vieminen hengitykseen kiinnittää ihmisen nykyhetkeen. Voit rauhoittaa itseäsi hengittämällä rauhallisen sisäänhengityksen ja sisäänhengitystä pitemmän, hitaan uloshengityksen tahdissa. Netistä löytyy paljon opastusta tästäkin asiasta. Kannustan kokeilemaan, tämä on helppo ja halpa konsti, joka kulkee aina mukanasi.

Mikäli tunnistit välttelevän kiintymyssuhteen toimintatapoja itsessäsi ja/tai omassa lapsuuden perheessäsi, saattaa olla hyvä opetella uusia tapoja. Omien tarpeiden ja toiveiden tunnistaminen ja niistä puhuminen saattavat viedä sinut epämukavuusalueelle, mutta se kannattaa. Yksi keino muuttaa omaa itseään on opetella katsomaan toista ihmistä silmiin.

Saatoit käydä pohtimaan omaa paikkaasi perheessä. Ehkä huomasit, että olet joutunut väärälle paikalle perhesysteemissäsi. Voit tehdä pienen harjoituksen, jossa kuvittelet mielessäsi lapsuudenperheesi jäsenet puolikaareen niin, että ensin on isä, sitten äiti ja sen jälkeen kaikki, myös kuolleet lapset, siinä järjestyksessä kuin he syntyivät. Kuvittele seisovasi omalla paikallasi perheessä ja sano hiljaa mielessäsi tai ääneen: ”Tämä on minun paikkani”. Viipyile tuntemuksissasi.

Jos sinun on vaikea kuvitella asiaa mielessäsi, voit tehdä harjoituksen myös asettelemalla lattialle puolikaareen paperit, joille olet kirjoittanut perheenjäsentesi nimet edellä mainitussa järjestyksessä. Asetu sitten seisomaan omalle paikallesi ja sano ”Tämä on minun paikkani”. Tekemällä harjoituksen paperien avulla voit saada paremman kosketuksen kehon tuntemuksiisi. Älä hämmästy, jos harjoitus tuntuu voimakkaalta.

Eeva Heilalan runo kannustaa katkaisemaan taakkasiirtymän eteenpäin siirtämisen sukupolvelta toiselle. Sitä ei voi tehdä toisen puolesta.

”Murhe ei ole

mikään ketjukirje

jota on jatkettava

sukupolvesta toiseen.”

 

Lähteet

Ville Kivimäki. 2013. Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Sari Yli-Juuti. 11.5.2022. Traumasummit: Sotatraumat koskettavat tavalla tai toisella meitä kaikkia.
Sari Yli-Juuti, Marja Jokiaho. 14.9.2022. Webinaari: Kauhun kaiut – sodan ylisukupoviset taakat.

Kurkistus pahojen satujen maailmaan

Aloitin syksyllä kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksessa Mikkelin kesäyliopistossa. Koulutus on jatkoa Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun menetelmänä -kokonaisuuteen, jonka kävin pari vuotta sitten Joensuussa. Tykkäsin hurjasti jo tuosta ensimmäisestä koulutuskokonaisuudesta. Ihan parasta on ollut saada itse olla ohjattavan mitä moninaisimmissa harjoituksissa.

Esimerkkinä eräästä harjoituksesta kuvaan yhtä viime koulutuksessa tehtyä satujen maailmaan liittyvää tehtävää.

Aluksi valitsimme erääseen pelin kuuluvista erilaisista kuvakorteista sen, joka juuri nyt veti puoleensa. Esittelimme lyhyesti kortit muille ryhmäläisille. 

Valitsemani kortti oli tällainen.

Sen jälkeen saimme tehtäväksi kirjoittaa kaksi satua, toinen hyvin päättyvä ja toinen huonosti päättyvä. Sadun piti alkaa perinteisesti ”olipa kerran” ja päättyä ”sen pituinen se” -sanoihin. Aikaa kummallekin sadulle oli seitsemän minuuttia. Ja sitten vain kynä savuten kirjoittamaan. 

Huonosti päättyvästä sadusta tuli tällainen

Olipa kerran paha haltija, joka oli pukeutunut linnunpelättimeksi auringonkukkapeltoon. Hän näytti hymyilevät kaikille, mutta sisältä hän oli ilkeä ja pahansuopa. Hän oli varastanut taikasauvan hyvältä haltijalta ja käytti sitä väärin öisin. Hän heilautti taikasauvaa ja tahtoi, mitä mieleen juolahti.

Joskus hän halusi tehdä pellon ympäristöön ansoja, joihin kaikki metsäneläimet tippuivat. Linnunpelätti nautti nähdessään eläinten kärsivän. Tämä kaikki tapahtui silloin kun auringonkukat nukkuivat. Aamulla kun he heräsivät, he olivat kauhuissaan tapahtumista ja kysyivät pelätiltä, mitä oli tapahtunut. Pelätti vain hymyili irvokasta hymyään ja sanoi, ettei yhtään tiedä.

Toisinaan pelätti pelotteli lähiseudulla asuvia ihmisiä ja lähetti yöllä taikasauvan avulla pieniä kiviä asukkaiden talojen ikkunoihin. Osa ikkunoista särkyi ja asukkaat heräsivät säikähtäen. He ihmettelivät, kuka kumma kiviä viskoi. Aamulla he alkoivat syytellä naapureitaan vahingonteoista. Pelätti oli tyytyväinen ja hymyili, jos mahdollista vielä leveämpää hymyä.

Näin jatkui päivästä toiseen, kuukaudesta seuraavaan.

Pelätti ei huomannut, että auringonkukat hänen ympärillään lakastuivat, eläimet kaikkosivat, ihmiset muuttivat muualle, maa autioitui ja värit katosivat. Pelätti vain hymyili jähmettynyttä hymyään, kunnes hänen hampaansa tippuivat yksitellen.

Sen pituinen se.

In memoriam kurssikeskus Kiehinen 2005–2022

Ostimme Kiehisen reilut 17 vuotta sitten. Viime sunnuntaina luovutimme avaimet uudelle omistajalle. Kaupat teimme kesäkuun lopussa ja sen jälkeen onkin pitänyt kiirettä, jotta paikat on saatu tyhjäksi uuden omistajan tarpeisiin.

Paljon tavaraa oli Kiehiseen vuosien varrella kertynyt. Ensin ajateltiin, että pitäisimme huutokaupan. Ihan vaan siksi, kun huutokaupoissa on niin hyvä fiilis ja ollaan itsekin tykätty käydä niissä. Mietittiin myös jonkinlaisten jäähyväistilaisuuden järjestämistä, mutta jotenkin se ei tuntunut oikealta. Päädyimme lahjoittamaan tavarat niitä tarvitseville. 

Tuntui tosi hyvältä, että sängyt vuodevaatteineen ja astiat pystyimme lahjoittamaan suoraan ukrainalaisille pakolaisille. Lämmin kiitos Pro Kesälahden kolmen yksikön peräkärrikolonnalle tavaroiden kuljettamisesta. Todella arvokasta työtä tekevät he. Täkkien ja tyynyjen viemisessä auttoi pari muuta henkilöä, kiitokset heille siitä. Itse vein yhden täyden autokuormallisen liinavaatteita suoraan hallille, josta pakolaiset itse voivat hakea tarvitsemiaan tavaroita. 

Facebookin roskat ja aarteet -ryhmän kautta kiertoon läksivät loput huonekalut ja suuremmat esineet. Koriste-esineet veimme lähiseudun kirppiksille ja Kiteen uuteen Goodwill-myymälään. Hyvä fiilis tuli.

Sen sijaan, kun puoliso sanoi ottavansa Kiehisen tienviitan pois, tuli aika haikea olo. Mutta oikeassahan hän oli. Pois se piti ottaa. 

Muistellaan menneitä

Kiehinen toimi kurssikeskuksena. Ideana oli tarjota lähiseudun ihmisille mielenkiintoisia kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kursseja, jotta aina ei tarvitsisi lähteä kiinnostaville kursseille kauas, vaan opettaja voisi tulla tänne syrjäseudulle sen sijaan.

Periaatteena oli, että jos kuulen toiveita jostain tietystä kurssista kolmelta ihmiseltä, varmaan löytyy saman verran niitä, jotka saattaisivat olla kiinnostuneita. Yleensä kurssit olivat pieniä, 6–15 henkeä. Sellaisia, että siellä ennättää tutustumaan ihmisiin kivasti kurssin aikana.

Oli toki suurempiakin tapahtumia. Esimerkiksi Itä-Suomen koulu kokoontui leireilemään Kiehiseen ja Päppäriin useana syksynä. Taisi olla kasiluokkalalaiset Joensuusta, Imatralta ja Lappeenrannasta. Teemana oli ”Mennään metsään” ja sinne nuoret ohjaajineen todella menivät ryhmäytymisharjoituksia tekemään opettajiensa johdolla. 

Kästekosen kässäkoulu vieraili Päppärissä tutustuen pellavan käsittelyyn ja perinneympäristöön. Oli myös nuorille kehitysvammaisille luovuuden tukemisen kurssi, jonka upeita tuotoksia oli esillä Kiteen kirjastossa.

Enimmäkseen kuitenkin asiakkaat olivat aikuisia ja yli 90 prosenttisesti naisia. 

Tästä se alkoi

Ihan ensimmäinen kurssi oli shamanismin peruskurssi. Halusin ehdottomasti rakentaa oman rummun ja huomasin syksyllä 2004 Pyhä Koli -tapahtumassa Christiana Harlen  pitävän työpajaa shamanismista. Hakeuduin hänen juttusilleen ja kyselin, miten voisin tehdä rummun hänen opastuksessaan. Christiana kertoi, ettei se onnistuisi niin vain, vaan pitäisi olla perustiedot asiasta hallussa. Selviteltiin peruskurssin edellytyksiä ja eikun tuumasta toimeen. Huhtikuussa oli peruskurssi ja jo samana kesänä kahdeksan henkilöä osallistui viikon mittaiselle rummuntekokurssille, joka on ollut yksi vaikuttavimmista ja ikimuistettavimmista kursseista koko Kiehisen historiassa. Omasta mielestäni siis.

Cristiana piti rummuntekokursseja monena kesänä, aluksi yhdessä Jaana Kourin ja myöhemmin kaveriksi tuli Tanja Kangas. Muitakin teemaan liittyviä kursseja Cristiana piti. Näillä kursseilla oli usein kansainvälisiä osallistujia. 

Samaan tapaan muitakin kursseja syntyi. Vuodesta 2006 alkaen Kiehisessä maalattiin Vedic Art -kursseilla. Siitä en tiennyt mitään ennestään, mutta pari ihmistä menetelmästä kertoi ja eräältä ystävältä sain myös tietoon Vedic Art -opettajan, kuvataiteilija Sirpa Ylhäisen nimen. Sirpa oli rakastettu opettaja, jonka kursseille ihmiset palasivat aina uudelleen. Vedic Art  -kursseja pidettiinkin Kiehisessä lukumääräisesti eniten. Lukuisilla perus- ja jatkokursseilla sekä monena kesänä viikon kesäleirellä saimme nauttia Sirpan syvällisitä opetuksista, jotka aina olivat mittatilauksena kullekin kurssille ja kurssilaiselle laadittuja.

Toisinaan kokoonnuimme pitämään maalauspäiviä omin nokkinemme. Kiehisen maalarit järjestivät vuosien varrella myös useita taidenäyttelyitä, kuten Hämärässä parempi -näyttelyn legendaarisessa Kassan baarissa Tikkalassa. Nimi tuli siitä, kun eräällä marraskuun kurssilla sähköt olivat poikki neljä tuntia ja huomasimme maalavaamme paljon rohkeammin hämärässä. 

Heti ensimmäisestä toimintavuodesta lähtien mukana olivat energiahoidot, kuten reiki. Useita reiki-1 ja -2-kursseja pidettiin ja oli mukana myös Reiki Master -opiskelijoita. Eniten reikikursseja piti Tuula Kaijanen, joka opetti minuakin Masteriin saakka.

 

Kokoontumis- ja kohtaamispaikka

Ihmisillä on hyvin monenlaisia kokemuksia. Joskus niistä on hankalaa tai jopa mahdotonta puhua lähipiirin kanssa. Ilman paikkaa puhua olo voi käydä tukalaksi. Toiveeni oli, että Kiehinen olisi paikka, jossa jokainen voisi vapaasti olla oma itsensä ilman pelkoa.   

Reiki-iltoja pidettiin enimmäisestä toimintavuodesta alkaen. Myöhemmin nimi vaihtui Virtapiiriksi. Toisinaan virtapiirissä oli jokin teema, josta keskusteltiin, toisinaan juteltiin vapaasti esille tulleista asioista. Aina lopuksi tehtiin energiahoitoja ryhmässä. Osa tuli mukaan keskustelujen vuoksi, osa hoitojen ja jotkut molempien. Teemoja olivat esimerkiksi erilaisten luontaishoitojen esittelyt, ihmisen muuttuva DNA, itseäisyys, valo, liekki & leikki, uudistuminen, haaveet ja unet. Hoidot olivat hyvin erilaisia ja niissä antauduimme sekä hoidettavaksi että kanavaksi, jossa ihmeitä voi tapahtua ja tapahtuikin. 

Virtapiirissä tärkeää oli, että sinne voi tulla ilman kynnystä. Yksi tavoite oli, että ihmiset tutustuisivat toisiinsa ja tulisi verkoistoitumista, jotta erilaisissa tilanteissa olisi kavereita, joille voisi kilautella ja pyytä tarvittaessa apua. Enimmäkseen ihmiset tulivat lähiseudulta Keski-Karjalan alueelta, mutta oli osallistujia jopa Juuasta ja Joensuusta. Keväällä tuli perinteeksi päättää kausi Päppärissä nyyttikesteihin ja savusaunaan. 

Alkuvuosina Kiehinen toimi kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostuneiden kokoontumispaikkana. Palaveerattiin useita kertoja, syntyi Varapäre -hanke ja sen jatkoksi osuuskunta Elonvirta, jossa palveluja tarjosivat useat luontaishoitajat ja muut hyvinvointia tuottavat henkilöt. Elonvirta toimi vuosina 2008–2012 Kiteen keskustassa. Sitä perustamassa oli kahdeksan naista ja enimmillään toiminnassa oli mukana 34 henkilöä. Toiminta oli vahvasti yrityshautomotyyppistä ja osa jäsenistä siirtyikin itsenäisiksi yrittäjiksi. 

Pitkäkestoisia koulutuksia

Vuonna 2008 toteutettiin yhdessä Maaseudun sivistysliiton kanssa Vihneestä kurkussa äänen viljaksi -sarja, jossa ohjaajina olivat muun muassa Wimme Saari ja Pia Skipdahl. Idana sarjassa oli tuottaa osallistujille korjaavia kokemuksia kouluaikojen laulukokeiden tuottamiin traumoihin.

Yksi pitkäkestoinen koulutus oli Trager-hoitajakoulutus, joka toteutui vuosina 2009-2010. Se käynnistyi niin, että koulutusta järjestävä henkilö otti yhteyttä ja kyseli, voisiko Kiehinen toimia kurssipaikkana ko. koulutukselle. Opettajat olivat kansainvälisiä, Italiasta, Ruotsista, USA:sta ja taisi olla Saksastakin. Hyvin persoonallisia tyyppejä, joista jotkut olivat aivan ihania. Opettajista mieleen jäivät erityisesti kokonaisvaltaisesti ja lämpimästi ihmisiin ja asioihin suhtautuneet Luca di Napoli Rampolla ja Piermario Clara. Osallistujat tulivat ympäri Suomea. Mielenkiintoista oli saada kokea, kuinka kansainvälinen kokonaisuus Suomen oloissa toimi. Itselleni se oli vähän hankalan tuntuista ja yhteisössä toimiminen jäi melko lyhyeen. Sekin kokemus oli hyödyllinen ja koulutuksesta jäi paljon hyviä asioita elämään.

Olin huomannut, että varkautelainen Tuula Laitinen tekee hoitoja Joensuussa. Joku hänessä veti minua puoleensa ja kuten yleensäkin tuollaisten tuntemusten ilmetessä teen, kuulin kutsun ja hakeuduin hänen hoitoonsa. Siitä käynnistyi vuosien yhteistyö. Tuula piti itse useita kursseja ja yhdessä Anna-Liisa Nuutisen kanssa he pitivät vuoden mittaisen monipuolisen Intuitiivisen parantamisen -koulutuksen. Koulutus auttoi luottamaan yhä enemmän kunkin omiin yksilöllisiin kykyihin. 

Tutustuin klaukkalaiseen perhekonstellaatio-ohjaaja Sirpa Tuomiseen Kiteen evankelisen opistolla, jossa hän oli opettamassa luontaishoitajille aromaterapiaa, minä opetin ryhmälle anatomiaa ja fysiologiaa. Perhekonstellaatio oli, ja taitaa olla edelleen, melko tuntematonta Itä-Suomessa. Olin kuitenkin siitä tosi kiinnostunut ja kävin tutustumassa menetelmään Klaukkalassa Sirpan työpajassa. Aloin houkutella häntä kurssinpitoon Kiteelle ja niinpä Sirpa aloitti junareissut seudulle. Siitä kehkeytyikin loppujen lopuksi muutamien yksittäisten viikonloppujen jälkeen pari vuotta kestänyt perhekonstellaatio-ohjaajakoulutus, joka oli aivan huippuhyvä. Koulutuksen aikana systeeminen ajattelutapa sisäistyi ja ymmärrys siihen, että meissä on paljon enemmän yhteistä kuin erillisyyttä, vahvistui entisestään. Maailma ei enää näytä samalta, armollisuus itseä ja omaa sukua kohtaan on lisääntynyt, kun ymmärtää millaisia taakkoja kannamme. Koulutuksen myötä välineet käsitellä ylisukupolvisia asioita lisääntyivät huimasti. Olen tosi iloinen, että meitä konstellaatio-ohjaajia on nyt Itä-Suomessa useita. 

Aina asiantuntijat eivät tulleet kaukaa, vaan myös ihan lähellä oli huippukouluttajia. Kati ja Kiiu Tuulipuro pitivät useita kokonaisuuksia yhdessä ja erikseen. Tuulipuro Institute järjesti esimerkiksi Intuitiivisen hoitamisen –kurssisarjan ja Elementti -kurssisarjan, jossa teemoina olivat maa, vesi, tuli ja ilma sekä mandala-kurssit ja Henkisen kehityksen -peruskurssit.

Paula Kempas-Jumppasen kanssa pidimme Voimaantumismatka -koulutussarjan ja kymmenen kokoontumista sisältäneen kehittämänsä Heijaste-ryhmän. Ryhmät olivat voimavarasuuntautuneita kasvuryhmiä, joissa osallistujat olivat kaikki naisia. Suuri etuoikeus oli saada olla rinnallakulkijana upeissa kasvutarinoissa. Heijaste-ryhmiä olemme toteuttaneet eri ympäristöissä ja erilaisina sovelluksina myöhemminkin.

 

Lyhytkurssit

On ihan mahdotonta luetella kaikkia lyhytkursseja ja opettajia vuosien varrelta. Tässä kuitenkin poimintoja kursseista: turvehoitokurssit, Tarot-kurssit, meditaatioillat, intialaisen päänhieronnan kurssit, itkuvirsikurssit, päiväkirjakurssit, tietoinen keho -kurssit, unikurssit, joogakurssit, draamakurssi, TRE-kurssi, retriitit, saippuakurssit ja tanssityöpajat. Varmasti unohdan jotakin, mutta aika montahan tässä jo olikin. 

Muuta toimintaa

Hepovaaran kurssilaiset vuokrasivat tiloja sekä Kiehisestä että Päppäristä. Jonkun verran juhlia myös pidettiin. Oman 50-vuotispäiväni kunniaksi kutsuin Sortavalan kansankuoron pitämään kaikille avoimen konsertin Kiehiseen. Ystäväni Meeri lauloi tuolloin kuorossa ja olimme saanee lukuisia kertoja osallistua kuoron konsertteihin aiemmin.

Tiibet-ilta, jonka Erja Varis piti, innosti osaa porukasta niin kovasti, että aloimme suunnitella Tiibetin matkaa. Erjan johdolla matkaan lopulta lähdettiin ja se oli todella antoisa reissu, vaikka sairaalareissuja tuli useammallekin osallistujalle, mm. minä sain kokemuksen vuoristotaudista. 

Lisäksi oli monenlaisia yksilötapaamisia. Esimerkiksi aurakuvauksia, selvänäkijän kanavointeja, meedion, äänihoitajan ja hierojien vastaanottoja.

Tiloja vuokrattiin myös muiden järjestäjien kursseille. Ihan viimeiseksi tapahtumaksi jäi Henkisen kasvun seminaari toukokuun lopussa 2022. Seminaarissa oli viisi eri kurssia ja Kiehisen seinät ihan pullistelivat osallistujista. Eritysesti illalla ollut avoin meediotilaisuus täytti luokkahuoneet aivan jokaista penkkiä myöten. Pihassa oli autoja enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Lopuksi

Kiitän sydämeni pohjasta kaikkia Kiehisen toimintaan osallistuneita opettajia ja kursseille ja muuhun toimintaan osallistuneita. Erityiset kiitokset puolisolle ja keittiöhenkilöstölle, joita ilman mikään ei olisi ollut mahdollista. 

Kiehinen antoi meille paljon. Minulle parasta ovat olleet kohtaamiset ihmisten kanssa ja oman ymmärryksen kasvaminen erilaisiin inhimilliseen elämään liittyvien ilmiöiden tutkimisen avulla.  

On ollut mahtavia keskusteluja, avautumisia, myötäelämistä, jakamista, kannattelua, kannatelluksi tulemista. Itkua, naurua ja kaikkea siltä väliltä. Epätietoisuutta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ihmisyyttä. 

Eikä pidä unohtaa saunaa. Siellä oli usein parhaat jutut.

Moni sanoi, että Kiehisessä on hyvä henki. Nyt rakennus jatkaa hyvän jakamista uusien omistajien kanssa, mutta se ei enää ole Kiehisen tarinaa vaan jotain ihan muuta.

Olisin tosi iloinen, jos haluat muistella ja jakaa omia kokemuksiasi Kiehisestä. Toivoisin, että kirjoittelet tänne blogin kommenttikenttään, koska poistan Kiehisen facebook-sivun toiminnasta pian.

Kiitos!

Tuija

 

Jörkka tuli uniin

Toissayönä yönä heräsin tosi vihaisena ja olin niin kiukkua täynnä, etten heti helposti saanut unenpäästä kiinni. Tosi outo ja erikoinen tilanne miulle. Kyse ei ollut varsinaisesti painajaisesta. No kerron.

Tulin meidän koululle, joka unessa ei ollut ihan sellainen kuin se tavallisesti on. Tunnistin kuitenkin luokan omaksi tilakseni. Heti ensimmäinen näky oli Jörn Donner makailemassa patjalla rennon oloisena lattialla takan edustalla. Hän tupakoi sankan savun ympäröimänä lukien jotain kirjaa. Meneillään hänellä oli aivan lopussa oleva savuke ja valmiiksi sytytettynä oli jo seuraava. Raivostuin ja sanoin, ettei täällä saa tupakoida. Savu tarttuu joka paikkaan.

Jörkka oli hyvin ylimielinen, eikä välittänyt paskaakaan. (Pahoittelen alatyylistä ilmaisua, mutta niin se unessa meni.) Koko hänen olemuksestaan kävi ilmi, etteivät muiden mielipiteet tai säännöt koskeneet häntä. Hän ei vain välittänyt niistä ja teki, mitä halusi. Hän ei osoittanut pienintäkään kunniotusta muita kohtaan. Muilla ei yksinkertaisesti ollut hänelle mitään merkitystä, vain hänen omilla tarpeillaan.

Unessa olin tullut kyyditsemään häntä junalle. Vihaisena ajattelin, että olkoon koko mies. En halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

Samassa ymmärsin, että hänelle se olisi ihan sama, hän selviytyisi jotenkin. Oli aina selviytynyt. Hänellä oli sellainen asema.

Tajusin, että ellen jotenkin toimisi, hän olisi siellä aikansa ja toimisi kuten nytkin teki, välittämättä muista yhtään mitään. Vaikka veisin hänet pois tai hän jotenkin omin neuvoin tai toisten avustamana lähtisi, tupakansavu jäisi seiniin muistuttamaan hänestä.

Heräsin.

Ymmärsin nähneeni unta, en Jörkasta, enkä meidän koulusta, vaan Venäjän käynnistämästä sodasta.

Huomasin, etten ollut aiemmin tuntenut suoraa suoranaista vihaa asiasta. Ensin oli epäuskoa, tyrmistystä, avuttomuutta, voimattomuutta, lamaannusta. Kaikkea sellaista, joka pienensi ja teki heikoksi.

Vähitellen suojelumekanismit käynnistyivät ja toimintakyky alkoi pikkuhiljaa palata.

Tunteita toki on ollut edelleen, kuten pettymystä, huolta, ahdistustakin. Ei kuitenkaan suuremmin tuntuvaa vihaa. On ollut halua ymmärtää kaikkia osapuolia, tarvetta auttaa hyökkäyssodan uhreja ja vain elää omaa arkea.

Kiitos alitajunta, että toit vihan esille. Tarvitsen sitä, se antaa voimaa. Tiedän, että kiltti ihminen osaa piilottaa vihan itseltäänkin. Vaikken pidä itseäni erityisen kilttinä, näin minullekin nyt oli käynyt. 

Sota tuli takkani edustalle. Kestää kauan, että seiniin pinttynyt savu lähtee pois. Vaikka aika todennäköisesti neutraloi sitä, varmasti joudun tekemään töitä myös itse. 

Minulla kuitenkin on seinät. 

PS. Jörn Donnerille kiitos, että antoi hahmonsa tulla uniin ja hänet tunteville pahoittelut alitajuntani toiminnasta.

Olin jonossa kahdestoista

Oon tässä ollut neljä päivää vapaalla. Perjantaina vein auton heti aamusta katsastukseen. En kyllä olis muuten varmasti vienyt, mutta puoliso suositteli.

Hän ajeli autollani edellisenä päivänä ja poliisit olivat pyytäneet ajamaan tien sivuun. Olivat sitten ystävällisesti kertoneet, että katsastus olisi pitänyt hoitaa 1,5 kk sitten. Olivat siinä todenneet, että ei näköjään ollut ensimmäinen kerta. Sain nimittäin pari vuotta sitten sakot samasta asiasta.

Ja pakkohan se on tunnustaa, että jo sitä ennen yhden kerran koetin ylittää valtakunnan rajan katsastamattomalla autolla. Ei onnistunut. Sillä kertaa selvisin huomautuksella. Niin ja olihan se eräs kesä joskus vuosia sitten, jolloin itse huomasin ajelleeni kolme kuukautta ilman leimaa.

Perhe totesi, että taidan olla taparikollinen. Mitä tässä muuta voi kuin tunnustaa?

No mitäpä tapahtui siellä katsastuksessa? Ystävällisesti pyydettiin ihan katsomaan, miten ruosteessa takajarrulevyt ovat. Ja olihan ne. 

Kuten myyntimiehet tuppaavat sanomaan, eikä siinä vielä kaikki. Olivat nimittäin etujarrujen levytkin päässeet liian ohuiksi. Lopputulema oli, että auto joutui ajokieltoon!

Katsastusmies, vai -henkilökö hän nykyisin lienee, lohdutteli, että auto on muuten hyvässä kunnossa ja jarrutkin toimivat vielä ihan oikein.

Lupasi, että saan vielä käydä torilla kaloja ostamassa ja kaupassa, kun sinne olin matkalla. Ajelin kuitenkin suoraan huoltoon, jossa luvattiin tilata osat, saatella auto kuntoon ja käyttää vielä jälkitarkastuksessa viimeistään tiistaina.

Siinä puolisoa hakemaan odotellessa kaivelin hanskalaatikosta viime keväänä tehdyn määräaikaishuoltoselostuksen. Ja siellähän luki, että takajarrulevyt olisi syytä vaihtaa. Muistelin sitä sitten ja niinhän se taisi olla, että sanoin asiasta puolisolle ja hän lupasi hoitaa homman joskus sopivaan aikaan. Taisipa unohtua meiltä molemmilta.

Kävin ostamassa järvikaloja torilta. Olin jonossa kahdestoista. Sormia jo vähän paleli jonotellessa. 

Lauantaina ajeltiin isännän autolla peräkärrin kanssa kylätietä kesäpaikalle koivua kaatamaan. Puhuttiin siinä ajellessa, että nyt on talven mittaan kovin kapeaksi käynyt tie aurattu hurjan leveäksi. Ihan kuin olisi jo paikkapaikoin ylileveä. Kaadettiin se puu ja lastattiin pöllit kyytiin.

Muistihan se on lyhyt. Paluumatkalla hurautettiin vähän liian kauas sinne tien pehmeälle laidalle ja sielläpä sitten oltiin. Onneksi sattui ystävällinen traktorin omistaja asumaan siinä ihan lähellä ja saatiin auto ylös ravista.

Kotikylällä naapurit olivat tehneet yhteistuumin ladun lähipellolle ja kävin hiihtämässä. Mökillä tehtiin lumitöitä ja syötiin kodassa eväitä. 

Sunnuntaina pilkottiin koko päivä puita. Oli mahtava sää.

Tänään maanantaina sain hakea autoni katsastettuna ja jotenkin ne jarrutkin tuntuvat erilaisilta. Koska näyttää siltä, ettei muistiin ole paljoakaan luottamista, tilasin jatkossa katsastuksesta muistutuksen sähköpostiin. Ehkä se auttaa.

Niin kuin huomaat. Höpöttelen kaikenlaista joutavaa. Oikeastaan pitäisi kirjoittaa ihan muusta ja haluisinkin, mutta en pysty. En ainakaan vielä.

Pystyn kuitenkin kiittämään korruptoitumatonta ja asiallista poliisia, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, toimivia ja luotettavia yrityksiä, ystävällisiä ihmisiä, kaikkea sitä hyvää, mitä isänmaani, kotiseutuni, kotini  ja läheiseni minulle tarjoavat joka ainut päivä. Kiitos tavallisesta arjesta pikku kommervenkkeineen. Arki on juhlaa, joka on suunnaton etuoikeus.

Tänään päätin kokeilla tehdä gluteenittomia pikkuleipiä, ei onnistunut kovin hyvin. Nämä just uunista tulleet pikkuleivät, vai pitäisikö sanoa peltileipä, eivät liity tähän juttuun yhtään mitenkään, mutta jotenkin vaan teki mieli laittaa kuva tähän. Tai ehkä se liittyy, symbolisesti. Niin kuin kaikki liittyy kaikkeen. 

Niin, mie olin torilla jonossani kahdestoista, en kahdestuhannes tai miljoonastoinen toisessa jonossa, toisessa maassa. Kunpa voisikin sanoa, että toisessa todellisuudessa, mutta en voi. 

Äidin saattomatka

 

Hoitaja soitti hoitokodista yhtenä lokakuisena sunnuntaina ja kertoi äidin tilanteen huonontuneen. Lupasin mennä käymään samana iltana. Meninkin ja siellä äiti makasi omassa sängyssään. Katsekontaktia häneen oli vaikeaa saada, samalaista oli tosin ollut jo aiemminkin. Äidin hengitys ei ollut tasaista ja siinä näkyi jonkinlainen työläys. Vaikutti, että hän veti ilmaa sisään ja sitten ikään kuin pidätti hengitystä hetken ennen kuin ilma vapautui pois keuhkoista uloshengityksen mukana. Äidistä näki, että nyt hän oli siirtynyt elämän viimeiseen vaiheeseen, siihen, jossa elämä alkaa lopullisesti hiipua pois.

Soittelin äidin veljelle ja viestittelin omille sisaruksilleni. Hoitokodissa sanoin, että saapi soitella mihin aikaan vaan, jos käännös huonompaan tulee.

Maanantaina oli pitkä päivä töissä ja soitin hoitokotiin illalla. Tilanne oli ennallaan. En mennyt käymään.

Tiistaina menin käymään. Äiti oli kutistunut entisestään. Hengitys oli tuskaista ja näytti, että äidillä on kipuja, vaikka hänellä oli kipulaastari ja hän sai lisäksi vahvaa nestemäistä kipulääkettä pari kertaa päivässä. Äidillä oli lyhyitä hengityskatkoja jatkuvasti. Kaikesta näki, että elinaikaa oli jäljellä vähänlaisesti.

Lähetin sisarilleni viestin, että nyt äidin elämänlanka on tosi lyhyt. Soitin myös omille Etelä-Suomessa asuville tyttärilleni ja kerroin tilanteesta. 

Olin keskiviikkona töissä vain sen verran, että peruin loppuviikon tapaamiset. Oli aika vaikeaa perua. Mietin, millaisen viestin kirjoittaisin. Tuntui, että pitäisi jotenkin selittää. En voinut kirjoittaa, että olin sairas, koska en ollut. Sitten kirjoitin vain, että valitettavasti joudun perumaan aikasi ja lupasin palata asiaan myöhemmin.

Varustin mukaani korin, jossa oli hieman eväitä, termospullossa teetä, voileipiä, hedelmiä sekä nenäliinapaketti ja villasukat.

Halusin olla äidin lähellä. Silittelin äidin hiuksia ja käsiä. Äiti tarttui vielä käteeni ja pitikin tiukasti. Tottakai tiedän, että hänen otteensa oli refleksinomaista, ei tahdonalaista. Ote se silti oli ja tuntui kosketukselta. Toivon, että äitikin aisti kosketuksen.

Juttelin äidille kaikenlaista, mitä mieleen tuli. Kostutin hänen huuliaan, pistin huulirasvaa ja juotin välillä vettä, välillä mehua. Syötin äidille sosemaista ruokaa ja hän söi vielä ihan hyvin. Hoitajat kävivät tekemässä varsinaiset hoitotoimenpiteet. Olin koko ajan läsnä ja katsoin, kuinka ammattitaitoisesti homma heiltä sujui. Katsoin äidin kehoa, jota sairaus oli väännellyt ja jäykistänyt. Äiti oli niin avuton ja toisten armoilla. Hän vahva ja itsellinen nainen. Siinä hän makasi ja teki yksinäistä matkaa kohti kuolemaa.

Hoitajat kysyivät, haluaisinko kahvia. Ei kiitos. Minulla oli oma termospulloni ja siellä teetä.

Tyttäreni olivat yhteydessä ja kertoivat, että olivat luulleet jo valmistautuneensa mummon kuolemaan, mutta huomaisivat, että eivät tainneet ollakaan. He halusivat tulla paikalle torstaina, jos vielä ennättäisivät nähdä mummonsa elossa.

Äiti tuntui rauhoittuvan yötä kohti mentäessä. Olin paikalla yökön tulemiseen saakka ja läksin kotiin yöksi. Ihmeekseni nukuin yön ihan hyvin.

Torstaiaamuna palasin äidin luokse korini kanssa. Äidin vointi oli melko lailla ennallaan.

Tanssi oli ollut äidille tärkeä harrastus useiden vuosikymmenten ajan. Soitin äidille kännykästä tanssimusiikkia. Välillä kokeilin soittaa virsiä, joiden tiesin olevan äidille tärkeitä. Ei sen kummemmin virret kuin kevyempikään musiikki tuntunut enää löytävän reittiä hänen tajuntaansa. Välillä äiti koetti sanoa jotain, mutta sanoista ei oikein saanut selvää, ne katkesivat kesken hengityskatkojen aikaan tai olivat muutoin vaikeasti tulkittavia.

Jonkinlaista kasvonpiirteiden terävöitymistä alkoi tapahtua iltapäivän kuluessa. Ruoka ei enää oikein mennyt. Hoitajat kävivät kuivituskierroksilla, välillä joku toi uutta juotavaa. Yksi sairaanhoitaja kävi kysymässä, haluaisinko huoneeseen television. Minua nauratti. Hän varmasti ihmetteli, miten aikani siellä kului, kun ei ollut mitään tekemistä. Ei, en missään tapauksessa halunnut. Minulla oli kaikki hyvin huoneessa äidin kanssa. Minä vain olin siellä. Se riitti ja siinä oli kaikki tarpeellinen.

Äiti, minun äitini ja minä. Meidän suhteemme ei ollut maailman helpoin. Tämä saattomatka oli minulle hyvin tärkeä. Ajattelin suhdettamme ja syitä, miksi se oli ollut sellainen kuin oli. Ymmärsin siitä paljon, enemmän kuin aiemmin. Sain äitiin kolme kertaa hyvin syvän ja voimakkaan katsekontaktin, joka kesti jokaisella kerralla kauan. Se oli sielujen kosketus. Noiden päivien aikana, siinä elämän ja kuoleman kohtaamisen rajan lähestyessä, ajassa, jonka sain viettää yhdessä äitini kanssa, tapahtui kaikki oleellinen. Suhteemme tuli ehjäksi ja kokonaiseksi. Mitään ei jäänyt kesken.

Olin jälleen yökön tultua lähdössä kotiin nukkumaan, kun äidin hengitys kävi vaikeammaksi. Jäin sittenkin paikalle. Tyttäreni olivat ajelemassa Itä-Suomeen päin ja soitin heille, että voisi olla hyvä ajella suoraan hoitokotiin.

Nostin äidin sängynpäätyä ylemmäs ja tarjosin hänelle juomista. Katsoin kuinka hänen niin tutut piirteensä ja eleensä vielä muistuttivat siitä äidistä, joka ei ollut sairas. Kuinka hän kielellään lipaisi huuleltaan mehupisaran. Näin huulessa olevan pienen sinertävän kohdan, joka siinä oli ollut vuosikymmeniä. Tunsin tuon eleen. Siellä äiti oli edelleen sairauden alla.

Silittelin äidin käsiä. Iho oli pehmeä ja lämmin. Kosketus tuntui hyvältä. Silittelin äidin hopeanharmaita sileitä hiuksia. Kyynel vierähti poskelleni. Kerroin äidille ties kuinka monennen kerran, että hän voisi lähteä kun olisi siihen valmis. Välillä patjan moottori hurahti ja liikutti patjassa olevaa ilmaa, että kehon paine ei aiheuttaisi iholle painaumia.

Ryppy äidin otsassa alkoi jälleen nousta esiin ja hengitys muuttui vaivalloisemmaksi. Pyysin hoitajaa antamaan lisää kipulääkettä yötä vasten. Tytöt tulivat illalla n. klo 22.30 ja siihen mennessä äidin tilanne oli kipulääkkeen ansioista rauhoittunut. Hengityskatkoja tosin oli paljon. Tytöt kysyivät, kuinka pitkiä hengityskatkot voisivat olla. Sanoin, etten tiennyt, mutta joka tapauksessa ne tulisivat varmaankin pitenemään. Läksimme kotiin yöksi.

Minua ei oikein nukuttanut ja lähdin heti aamusta äidin luokse. Äidin kasvonpiirteet olivat yönseutuna terävöityneet. Käsien ote oli hervonnut, eikä niissä ollut enää jäljellä refleksinomaista otetta. Puhetta ei tullut. Välillä hän kuitenkin avasi silmänsä. Hoitajat tekivät aamupesut ja vaihtoivat lakanatkin. Muutamat hoitajat kävivät jättämässä äidille jäähyväiset. Se tapahtui kauniisti ja hienotunteisesti. 

Tytöt tulivat. Klo 11 oli lounasaika. Äidille oli tuotu marjasmootie. Tarjosin sitä pienen kulauksen nokkamukista. Äiti nielaisi. Vähän sen jälkeen hänelle tuli kauhistunut ilme, silmät olivat apposenauki ja vaikutti, että hän alkaa oksentamaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän lopetti hengittämästä. Katsoin kelloa, sillä tiesin, että kuolinaika pitäisi ottaa. Aloimme tyttöjen kanssa halailemaan ja meitä itketti. Sitten huomaisin, että äiti ei tosiaan hengitä, mutta hänen silmäluomessaan näkyy sydämensyke.

Äiti oli hengittämättä neljä minuuttia ja aloitti sitten hengittää uudelleen. Tällä kertaa hengityksessä ei ihmeeksemme ollut lainkaan katkoja, joita hänellä oli ollut aivan jatkuvasti jo viisi päivää. Äidin kädet alkoivat viilentyä ja suunseutu muuttua sinertäväksi. Hänen silmänsä olivat kiinni.

Tunnin kuluttua äiti avasi silmänsä ja katsoi jonnekin kauas. Sen jälkeen hänen hengityksensä alkoi hiljalleen vaimentua ja vaimentua, kunnes se loppui kokonaan. Kuolemanhetki oli hyvin kaunis ja lempeä. Olin etuoikeutettu saadessani olla paikalla ja iloinen siitä, että tyttäreni olivat myös mukana tässä nykyisin harvojen kokemassa tilanteessa.

Olimme kolmestaan huoneessa vielä varttitunnin, jonka jälkeen kävin sanomassa hoitajille, että äiti on perillä.

Äitini oli sitkeä ja määrätietoinen nainen. Elämä ei lähtenyt hänestä helposti. Eihän se voi lähteä ennen kuin elämäntehtävä on täynnä ja kaikki lukujärjestykseen merkitty on tehty. Äiti oli loppuun saakka opettaja. Hän näytti tyttärelleni hyvin konkreettisesti, että hengityskatko voi olla ainakin neljä minuuttia. Vielä viimeisen opetustilanteen hän sai pitää, kun hoitajaopiskelija tuli mukaan vainajan laittamistilanteeseen.

Kiitos elämästä äiti ja kiitos, että sain olla kanssasi kuolemanhetkellä. 

 

 

 

Joskus sitä vaan väsyy

Aina ei jaksa. Joskus sitä vaan väsyy. Miun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta huomasin, että tuo otsikko lipui sormien kautta näppäimistölle ihan itsestään. Ehkä sitä sitten pitää vähän miettiä, mistä se ilmestyi.

Olisiko se tämä poikkeuksellinen kesä helteineen, joka vei voimat. Yhtenä sunnuntaina kesällä todettiin puolison kanssa, että mikä lie kun on vetämätön olo. Huomattiin sitten, että ehkä ei tarvitse koko ajan puuhata jotain. Voisi vaan istahtaa ja antaa ajan kulua. Niinhän me sitten teimme. Tai kyllä siinä jonkin aikaa istuttuamme selviteltiin onkivapoja otti-kuntoon. Kylläpä olikin siimat sekaisin.

Huomattiin, että neljäs kesä on rantaelämää meneillään ja eipä ole tullut ongella istuttua. On olevinaan aina ollut muuta puuhaa. Ja niinhän sitä on. Aina on muuta puuhaa. Olevinaan.

Hmm. Nythän on jo syksy. Ehkä tämä väsy ei tullutkaan hellekesästä.

Kevät oli työntäyteinen. Oli paljon koneella istumista. Tosi kivojakin juttuja, opiskelua ja ihania edistymisiä asiakkaiden asioissa. Silti näyttöpäätetyö kuormittaa eritavoin kuin lähityöskentely. Sekö minut on väsyttänyt?

Vai koronako miut uuvutti? Ei se itse sairaus, vaan nämä erikoiset ajat, kun ihmiset ottavat puolia ja kääntyvät toisiaan vastaan. Puolustautuvat, pelkäävät, hyökkäävät, luottavat, kun pitäisi kyseenalaistaa ja kyseenalaistavat, kun pitäisi luottaa. Osa sairastaa. Jotkut hoitavat. Kuka mitäkin.

En usko, että sekään. Ennemminkin olen aika utelias elämään tällaista aikaa. On ollut muutamia ajanjaksoja, jolloin olen ymmärtänyt eläväni aikakautta, joka jää historian kirjoihin. Tämä on yksi niistä. Aikamoista, että tämänkin saa kokea. 

En haluaisi tunnustaa, mutta lienee pakko: ikä ja muutamat sairaudetkin taitavat tehdä tehtäväänsä. Enää ei vain jaksa niin kuin aiemmin. Siihen on suostuminen.

Voihan noillakin kaikilla olla vaikutusta. Mutta kun tässä mietin, luulisin kuitenkin, että suurin syy väsymiseen on ollut luopumistyö, jota olen tehnyt jo parin vuoden ajan. Luopumista on ollut usealla eri elämän alueella. Huomaan nyt, että se on ollut yllättävän rankkaa.

Työhön liittyen päätimme laittaa kurssikeskus Kiehisen myyntiin. Puoliso jäi jo eläkkeelle ja itsellänikin sama asia lähestyy. Myyntipäätöstä piti miettiä parin vuoden ajan ennen kuin olimme siihen valmiit. Paikka on antanut meille niin paljon ja olemme remontoineet sitä rakkaudella.

Haluamme uskoa, että Kiehinen jatkaa hyvissä käsissä uusien omistajien kanssa, ketä he ikinä ovatkaan.

Yhtä vaikeaa on ollut tehdä päätös, etten enää ota uusia asiakkaita pitkiin kuntoutuspsykoterapiohin. Tämä on ollut hankala päätös, sillä psykoterapeuteista on suuri pula ja kysyntää on ihan jatkuvasti. Vaikeaa on vähentää työntekoa, kun on antoisa työ ja työntekijäpula.

Henkilökohtaisessa elämässä on myös luopumista. Äidin muistisairaus otti keväällä harppauksen seuraavaan vaiheeseen. Äiti on enemmän poissa, välillä kontaktia ei enää saa. Onhan hän sairastanut jo kauan, nyt luopuminen tulee yhä todemmaksi.

Äidin elämän hiipumisen myötä huomaan miettiväni myös lapsuudenperhettäni. Mitä siitä on jäljellä ja miksi perhesuhteet ovat olleet niin vaikeat? Siihen olen etsinyt vastausta turhaan. Nyt on viimein aika luopua odotuksista ja antaa asioiden olla niin kuin ne ovat.

Luopuminen tekee kipeää.

Ehkä nyt vaan annan olla. 

Ihan kaiken. 

Päästän irti ja otan rennosti.

On 

vapaus 

olla. 

 

Niin muuten - ei menty vielä tänäkään kesänä ongelle. Siimat on kuitenkin selvitetty.