Voi sydämen raskaus

Se tunne, kun tiedät olleesi liikkeellä puhtain sydämin ja hyvässä tarkoituksessa ja asia kääntyy päälaelleen. Sinulle tarjotaan syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole vastuullasi. Voihan sydämen raskaus.

En pysty syyllisyyttä ottamaan, enkä kantamaan. Enkä haluakaan. Eipä se auttaisi, vaikka koettaisin ottaa sen hartioilleni. Viitta olisi vieras, eikä kuuluisi minulle. 

Katuisinko totuutta? Miksi? Sehän on kaikkien tiedossa muutenkin.  Asiat ovat niin kuin ovat. Katuisinko yritystä auttaa? Ei, siihenkään en lähde. 

Pahoillani olen. Pahoillani siitä, että ihmiset kantavat yksin niin paljon. Pahoillani yksinäisyydestä, keinottomuudesta, avuttomuudesta, kyvyttömyydestä, puhumattomuudesta, pitkittymisestä. Pahoillani, etten ole pysynyt tukemaan enemmän. 

Turhaa syyllisyyttä en aio ottaa ja vihan kestän kyllä. Tai mistäs minä tiedän, kestänkö. Kipeää se tekee. Mutta eihän sekään auta, vaikka olisin vihan kohteena. Miten se voisi auttaa? Mielen myrkyttäminen ja vastakkainasettelu eivät taida toimia. 

Surullinen olen. En oikein tiedä, mistä. Menetetyistä kohtaamisistako? Ehkä samoista asioista, joista olen pahoillani. Elämä on niin kovin lyhyt.  
Ihmisyys on vaikea laji. 

En tiedä, mikä tässä auttaisi. Kun en muuta osaa, valitsen rakkauden ja myötätunnon. Tiedostan kyllä, että se voi olla vaikeaa - ainakin vastaanottaa. Muuta tietä ei kuitenkaan ole.

Ehkä sydämen raskauskin kevenee. Vähitellen.

Äidin kosketus

Kävin hoitokodissa äitiä tervehtimässä niin kuin usein maanantaisin teen. Yleensä hän istuu aulassa ystävänsä kanssa. Nytkin odottelivat siellä ruokaa. Mie tosin luulin, että ruokailu oli jo mennyt. Tavallisesti autan äitiä siten, että puhuttelen häntä äidiksi, jotta hänen olisi helpompi tunnistaa minut. Niin tein nytkin.

Oli ihana kevätsää ja kysyn, haluaisiko äiti lähteä ulos. Hän halusi, niin kuin yleensä lähes aina haluaa. Etsittiin hoitaja, jotta päästään huoneeseen pukeutumaan ulkoilua varten. Huoneet ovat nykyisin aina lukittuina, koska yksi hoidettavista eksyy toisten huoneisiin ja häntä on hankala hoitajienkin saada sieltä pois. Lukitsemalla ovet vältetään hankalia tilanteita. Onhan se vähän epämukavaa ja vaivalloista, mutta parempi kuitenkin kuin yhteenotot, joita myös on ollut.

Äiti ei enää muista, missä hänen huoneensa on. Oman nimensä oven vierestä hän osaa kyllä lukea. Varustaudutaan ulkoiluun. Äiti käy vessassa, autan etsimään kengät ja takin. Äiti valitsee punaisen baskerin, se ei meinaa asettua kunnolla. Kun se asettuu, lähdemme huoneesta käytävälle. Siinä äiti sitten kysyy, ”Kuulehan, oletko Tikkalasta? Olet niin tuttu.”  Kyllä äiti, olen tuttu, olen sinun lapsesi. Tikkalastakin kyllä aikoinaan. 

Äiti tarttuu kaksin käsin käteeni. Niin hellästi ja lämpimästi, etten sellaista muista ennen kokeneeni. En melkein osaa siinä kosketuksessa olla, se on niin rakkaudellinen. Siinä me kävellään käsi kädessä ulko-ovelle ja äiti ihmettelee, eikö hän enää tunne lapsenlapsiaan. Sanon olevani hänen tyttärensä. Ovella äiti haluaa ottaa tuekseen kävelysauvat ja ote kädestä irtoaa.

Kävelyretkellä löydämme sinivuokkopaikan. Äiti haluaa mennä lähemmäs ja menemme metsikköön. Jaamme kauniin näyn yhdessä. Pitkästä aikaa äiti kiinnostuu luonnosta ja se tuntuu niin hyvältä. Näemme monessa pihassa ihmisiä haravoimassa ja äitikin haluaisi puutarhatöihin. Yhtäkkiä hän kysyy, mitä lapsille kuuluu. Kerron, vaikka tiedän, ettei hän enää minuutin kuluttua muista sitä.

Äidin rintaa alkaa puristaa ja hissukseen palailemme hoitokotiin. Kun rakennus alkaa näkyä, äiti kysyy, tuonneko olemme menossa. Sekin on pieni ihme. Ei hän ole tunnistanut rakennusta varmaan pariin vuoteen. Nyt tunnisti.

Saattelen äidin syömään. Hän kiittelee hyväntuulisena käynnistä ja siitä, että pääsi ulos. Kyselen hoitajilta, löytyisikö heiltä haravaa. Äiti niin mielellään haravoisi. Eivät tiedä. Ehkä löytyy. 

Lähden pois. Äidin kosketus jää minuun. Siinä on jotain, jota olen niin kovasti kaivannut.

Itkettää.

Kun olen kuollut

Nyt kun olen kuollut, mieleni ja kehoni ovat lakanneet olemasta. Henkeni on irronnut minusta. Vielä hetken se katsoo menneeseen. 

Se muistaa utuiset auringonnousut, aamukasteen, terävät kivet paljaiden varpaiden alla, kimmaltavan hangen, höyryävän hengityksen, kissan kehräyksen, metsämansikan maun ja vastasyntyneen niskan tuoksun. Synkät ja pitkät illat, kun murheelliset ajat pitensivät tunnit viruttaen niiden kestoa loputtomasti. Surun ja ilon. Pelon. Tylsyyden ja intohimon. Jälleennäkemiset ja erot.

Henki katsoo kaikkea sitä, minkä elämä minulle opetti, minkä se antoi ja sitten otti pois. Elämä lainasi itseään minulle, jotta sain kokea sen kautta kaikki elämäni kokemukset. Ne tuhannet tunteet, pakahduttavat ja riuduttavat, verkkaiset ja kiihkeät, toivotut ja ne, joita en olisi halunnut kokea. Nekin, joita väistin viimeiseen asti.

Olen kiitollinen kaikesta.

Elämä hioi minua. Se käänsi ja kaulitsi. Välillä se kalttasi ja nyppi. Satutti. Pisti polvilleen. Vielä enemmän silitteli ja antoi parastaan. Helli. Innosti. Yllätti. Kaiken se teki rakkaudesta.

Henki katsoo elämääni täynnä hellyyttä ja rakkautta. Hetken vain ja sitten se jo liukuu pois, on osa ikuisuutta.

Elämäni ihmisenä, joka olin, jatkuu jäljelle jääneiden mielissä vielä hetken. Yhdessä koetuissa kokemuksissa, itkuissa ja nauruissa, pettymyksissä ja onnenhetkissä, rakkaudessa, vihassakin. Kun muistot himmenevät, olen kokonaan poissa.

Kun olen kuollut, mikään ei ole muuttunut. Katson sinua, teitä kaikkia, ja ajattelen teistä edelleen hyvää. Rakkaus jää. 

Rakkaus antoi elämän, kuolema teki sen valmiiksi. Ikuisuus on.

Miltä vapaus tuntuu?

Haluan löytää itsestäni itseltäni piilotetut ja huomaamattomat esteet. Ne, jotka rajoittavat ja pienentävät minua. Haluan tuoda esiin omaa totuuttani, avata itseäni. Sukeltaa syvyyksiin ilman kontrollia, vailla rajaa, häpeää, varovaisuutta tai sääntöjä. Haluan löytää vapauden.

Haluan tanssia ja nauraa, itkeä, käpertyä syliin voimattomana.

Haluan haastaa, haluan voittaa ja yhtaikaa antautua. Haluan olla hehkeä ja kuuma nainen. Haluan vietellä, saattaa sinut hulluuden partaalle, tönäistä alas ja vetää pikkurillistä takaisin.

Olen vallaton ja hersyvä. Runsas kaikkeudessani. En piittaa mistään, enkä edes siitä.

En anna maailman häiritä itseäni, vähät välitän yhteiskunnan säännöistä, ohitan ne kevyesti, eikä niitä ole.

Haluan kertoa kaikille, että hekin ovat vapaita.

Rakastan koko maailmaa ja se rakastaa takaisin.

Huomaan olevani rajaton, silleen hyvällä, ilkikurisella tavalla. Olen olemassa enemmän ja täydemmin kuin aiemmin. Olen kevyt ja avoin. Huomaan olevani ilmaa kevyempi. Ehkä voisin lentää, jos haluaisin.

Mikään ei tartu minuun. Olen immuuni arvostelulle. Minussa vain ei ole tarttumapintaa.

Sekoitun maailmankaikkeuteen ja se sekoittuu minuun. Huomaan sykkiväni sen rytmissä, eikä minua enää ole. On vain rakkaus. Olen vapaa.

Pelottaa kertoa

Olen halunnut kertoa eräälle ihmiselle hänen perheeseen liittyvän vaikean asian, mutta en ole uskaltanut. Se on suuri salaisuus, jonka sisältö on sellainen, ettei sitä kukaan haluisi kuulla. 

Asia on vaivannut minua jo vuosia ja kävin kaksi vuotta sitten puhumassa asiasta erään asiantuntijan kanssa. Kysyin neuvoja. Hän kannusti minua ottamaan asian puheeksi. En silti ole uskaltanut. Pelkään. 

Olen puntaroinut asiaa todella paljon. Puolesta ja vastaan. Mitkä ovat kertomisen edut, mitkä kertomatta jättämisen? Mitkä ovat haitat ja seuraukset? Onko hyödyllistä vai haitallista kertoa? 

Pelkään, että suhteemme kärsii asian tultua julki. Suhteeni tähän ihmiseen on mutkaton ja lämmin. Tunnen pelkoa sen puolesta. En haluaisi saattaa sitä vaaraan. Tämän pelon syy on siis hyvin itsekäs, en halua vaarantaa tärkeää ihmissuhdetta. 

Pelkään myös, miten tämä salaisuus vaikuttaa sen kuulijaan. Se tekee kipeää, se on varmaa. Miten hän kestää asian? Millaiset hänen keinonsa ovat käsitellä sitä? Olisiko sittenkin parempi vaieta? Antaa asian painua historian hämärään. Mutta, painuisiko se? 

Luin juuri Nina Canaultin kirjan Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Kaikki sen sisällössä kannustaa puhumaan vaietut asiat auki, etteivät ne jäisi seuraavien sukupolvien kannettavaksi. 

Tiedostamattomat vaietut asiat siirtyvät vanhempien tiedostamattomasta suoraan lapsille. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, näin tapahtuu, vaikka emme itse tietäisi vanhempiin ja isovanhempiin, sukuumme liittyvistä salaisuuksista, joista asianosaiset ovat jostain syystä vaienneet. 

Ne siirtyvät ilman sanoja tiedostamattomaamme.  Samalla tavoin ne siirtyvät meistä lapsiimme ja lapsenlapsiimme tullakseen esille erikoisina oireina tai vaikeuksina elämässä. He alkavat tuoda salaisuutta näkyväksi oirehtimalla. Tietenkin myös hyvät asiat siirtyvät samaan tapaan. 

Pahin pelkoni pitäisikin olla puhumattoman salaisuuden siirtyminen sukupolvien ketjussa eteenpäin. Ehkä sanallistamalla vaietun asian, voisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että tämän henkilön lapset ja lapsenlapset eivät tarvitsisi enää kantaa asiaa omassa tiedostamattomassaan. Että he voisivat elää vapaina. Nuo kaksi ensimmäistä pelkoa alkavat tuntua aika pieniltä tämän rinnalla. 

Kyllä. Pakko minun on rohkaistua. 

Rohkaistu sinäkin tutkimaan puhumattomia asioita. Kysy niistä vanhemmiltasi tai muilta sukulaisilta ennen kuin on liian myöhäistä. Nytkin on pitkät pyhät jutella.

Naiseuden vaiheet

Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa initiaatioista, siirtymäriiteistä henkisen kasvun askelina. Ilman kipua, ilman luopumista, me emme voi astua seuraavaan huoneeseen, olla elämälle läsnä.

Nämä, ensimmäisen kerran vuosia sitten päiväkirjakurssilla Annukka Kotkalta saamani naiseudenvaiheet ovat koskettaneet minua syvästi ja olen tunnistanut niistä monia omakohtaisesti.

Pinkola Estés sanoo, että vaiheet eivät välttämättä etene hierarkkisessa järjestyksessä, eivätkä ole ehdottoman sidottuja kronologiseen ikään. Vaiheet edustavat muutosta naisten asenteessa, tehtävissä ja arvoissa. Ne liittyvät heidän sielunelämänsä vahvistumiseen.

Hän jakaa naisen elämän seuraaviin vaiheisiin:

Ikävuodet    Henkisen kasvun askeleet

0-7               kehon ja unelmoimisen aika

sosiaalistuminen, mielikuvituksen säilyminen

7-14            järjen ja kuvitteellisen erottaminen,

mutta niiden yhdisteleminen edelleen toisiinsa

14-21          uuden kehon aika

                      nuori naiseus

                      aistillisuuden heräämisen ja suojelemisen kausi

21-28          uuden maailman, uuden uuden elämän ja

maailmojen tutkimisen aika

28-35          äitiyden aika

toisista ja itsestä huolehtimisen oppimisen kausi

35-42          etsijän aika

itsensä hoivaamisen oppiminen

itsen etsimisen kausi

42-49          varhaiseukon aika

kaukaisen leiripaikan löytäminen

toisten rohkaisemisen kausi

49-56          manalan aika

sanojen ja riittien oppimisen kausi

56-63          valitsemisen aika

oman maailman ja edessä olevan työn valitseminen

63-70          vartijanaisen aika

opitun välittäminen eteenpäin

70-77          uudelleennuortumisen aika

lisää eukkoutta

77-84          utuolentojen aika

suuren löytäminen pienestä

84-91          tulipunaisella langalla kutomisen aika

elämänkudelman ymmärtäminen

91-98          aineettomuuden aika

vähemmän sanottavaa, enemmän olemista

98-105       pneuman, hengityksen aika

105-            ajattomuuden aika

Nämä vaiheet tulivat mieleeni Kiehisen Virtapiirissä, jossa keskustelimme transformaatiosta. Siitä salaisesta ihmeestä, joka tapahtuu, kun toukasta tulee perhonen. Mietimme omia kasvunvaiheitamme, jotka on pohjimmiltaan tehtävä yksin. Toinen voi tukea, mutta kotilosta on puristauduttava ulos omin neuvoin. Muuten siivistä ei tule lentokelposia. Ja lentäähän me haluamme, eikös niin...

Itse elän parhaillaan oman maailman valitsemisen ja vielä tehtävän työn valitsemisen aikaa. Mietin, miten haluan työtäni vielä ennen eläkeikää tehdä, mihin keskittyä, mitä jättää vähemmälle. Olen tehnyt omaa hyvinvointiani tukevia valintoja sekä työni suhteen että yksityiselämässä ja se tuntuu hyvältä. 

Äitini elää utuolentojen aikaa. Minusta se kuulostaa kauniilta. Annukka oli kääntänyt ajan usvaolentojen ajaksi, joka tuntuu vieläkin kauniimmalta. Äidin muistisairaus etenee ja usvaolento taidan minäkin aika usein hänelle olla. Ympyrät ovat pienentyneet aikaisemmista. Nyt tärkeitä ja suuria ovat perustarpeet. Se kuuluu tuohon vaiheeseen ja oikeastaan sekin on kaunista omalla tavallaan. Ihminen palaa pikkuhiljaa asioihin, joista elämänsä aloitti. Tai oikeastaan, ne samat asiat ovat olleet tärkeitä koko elämän, nyt vain turha kuoriutuu pois. 

Hurjan mielenkiintoista olisi saada samantapainen listaus miehen henkisen kasvun vaiheista. Onkohan sellaista tehty? Miten nämä vaiheet puhuttelevat sinua? Löysitkö itsesi? 

Lähde: Clarissa Pinkola Estès 2014, Naiset, jotka kulkevat susien kanssa s. 466.

Taakka lahjoittaa kantajalleen aidon ja intensiivisen elämän

Kuulin tämän lauseen eräältä naiselta, joka oli kirjoittanut sen muistiin Valamossa Torsti Lehtisen novellikurssilla. Tarkempaa lähdettä lauseelle ei valitettavasti ole, eikä googlauskaan tuottanut tulosta. Jos joku sattuu lähteen tietämään, niin mielelläni sen kuulisin.

No, anyway, olen miettinyt lausetta. Se tuntuu todelta. Voin tunnistaa kohtia omassa elämässäni, jolloin taakka on tuntunut painavan minut maan alle. Kaikki minussa, mieli, keho ja koko olemus, on ollut raskasta ja täynnä, voimatonta ja epätoivoista. Totta on, että tuolloin olen tuntenut eläväni, vaikka olen ajoittain melkein luullut kuolevani. Kaipa voi sanoa, että elämä tuntui intensiiviseseltä ja aidolta. Taakka piti minua hallussaan ja sai elämän tuntumaan. 

Mikä taakka oikeastaan on? Onko se kuitenkin mielen tuote, uskomus tai harha? Se tuntuu todelliselta, mutta onko se todellista? Miten taakasta voi vapautua? Voiko taakan kantaminen ollakin valinta?

Se taitaa riippua jokaisen omasta uskomusmaailmasta. Kohtaloon uskova voinee uskollisesti kantaa kohtalon hänelle antamaa taakkaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Mitä muuta hän voi? 

Samoin henkilö, jolle on lapsuudesta saakka iskostettu päähän tietoisesti tai rivien välissä vaikkapa ”olet tyhmä”, ”sinusta ei ole mihinkään”, ”olet väärää sukupuolta” tai mitä tahansa muuta uskomusta, alkaa vääjäämättä kantaa taakkaansa kuin se olisi olemukseesi kiinteästi kuuluva totuus. Sitä ei välttämättä edes kyseenalaista. Saattaa jopa alkaa käyttäytyä uskomuksen mukaisesti. Jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä, valitsee uskomusten mukaisesti. 

Fyysiseen olemukseen liittyvät taakat voivat olla muun muassa ulkonäköön, kehon toimintoihin ja sairauksiin liittyviä. Ne ovat kiistatta olemassa. Lääketieteen keinoin voi tietysti korjailla aika monia asioita, mutta ei kaikkea. Tällainen taakka voi olla elämänmittainen. Jostain syystä jotkut todella sairaat ja monella tavoin vammaiset henkilöt tuntuvat olevan vapaita taakoista. He ovat hyväksyneet asiat niin kuin ne ovat. Toisille taakalta näyttävä asia ei olekaan taakka asianomaiselle. 

Eräs edesmennyt työkaverini sanoi usein "jokaisella on oma helvettinsä". Uskon sen. Jokaisella on oma taakkansa, josta toisella ihmisellä ei välttämättä ole mitään aavistusta. Elämä antaa erilaisia taakkoja, joillekin pitkäkestoisia, koko elämän kestäviä, toisille pieniä ja toistuvia, joillekin äkillisiä ja isoja ja kaikkea näiden väliltä. Jotkut taakat ovat henkilökohtaisia, toiset kohtaavat perheitä tai suurempia yhteisöjä, jotkut, kuten sota, kansakuntia.  

Jokin elämänkokemus tai -vaihe saattaa pikkuhiljaa tai joskus äkistikin tehdä näkyväksi halun vapautua taakoista. Taakasta tulee tietoiseksi ja sen kantaminen alkaa ahdistaa. Sen intensiivisyys puristaa liikaa ja aito elämä ilman taakkaa voi alkaa tuntua houkuttelevalta. 

Taakkaan liittyvät aina tunteet. Ne ahdistavat, puristavat, painostavat. Viha, epätoivo, syyllisyys, häpeä. Mikä kelläkin. Voihan niitä koettaa paeta ja piilottaa, mutta siellä ne ovat odottamassa huomiota. 

Saattaa tulla epäuskoisia tunteita. Miten voisin luopua taakastani? Eikö se tarkoittaisi, että asialla, henkilöllä tai tapahtumilla, johon taakkani liittyy, ei olisikaan merkitystä? 

Mieli saattaa itsepintaisesti haluta pitää kiinni esimerkiksi surusta. Surusta luopuminen ei kuitenkaan tuo menetystä yhtään vähempiarvoiseksi. Kiinnipitäminen ei tuo takaisin kuollutta läheistä, eikä tarkoita, että olisi lakannut välittämästä. Se ei palauta särön saanutta ihmissuhdetta ennalleen tai tuo takaisin valitsematta jääneitä vaihtoehtoja. 

Viha pitää kiinni tiukemmin. Se sitoo ihmisen yhteen vihan kohteen kanssa vahvemmalla siteellä kuin rakkaus. Viha pitää kiinni, rakkaus antaa vapauden.  Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Viha ei muuta tapahtumien kulkua. Se pitää kiinni menneisyydessä. Voisiko elämän hyväksyä sellaisena kuin se on? Mitä jäisi jäljelle, jos vihasta luopuisi? Katoaisiko koko elämänsisältö vai löytyisikö vähitelleen aivan uusi elämäntarkoitus? 

Tunnistatko omia taakkojasi? Koetko olevasi taakkojesi uhri? Voisiko olla niin, että taakka haluaa näyttää sinulle jotain tärkeää? Opettaa sinulle jotain itsestäsi ja elämästä. Jotain, mitä et millään muulla tavoin voisi oppia.

Voisiko aitoa ja intensiivistä elämää synnyttää taakoista vapautuminen, ei niiden kantaminen? Millaista elämäsi olisi, jos olisit vapaa kaikista vaikeimmista ja ahdistavimmista taakkoihin liittyvistä tunteista? Uskotko sen olevan mahdollista sinulle? 

Ps. Sukupolvelta toiselle siirtyvistä taakkasiirtymistä kirjoitan joskus toisen kerran.